Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 13. joulukuuta 2013

Vapaa

Hetken kaikki oli hiljaista
Hetken koko maailma oli poissa
Kaikkialta valot sammuivat
Mutta yksi lamppu jäi palamaan

Se ei sammunut
Vaikka virta katkaistiin
Valollaan valaisi vain muutaman metrin
Ja kaikki muu oli pimeyttä

Loistaa tuo lamppu yhä
Se mieltäsi valaisee
Eteenpäin kannustaa
Ei hylkää ehkä koskaan

Elät valon voimasta
Et ehkä kestä uutta pimeää
Olet liian heikko sille
Tarvitset enemmän ja enemmän valoa

Se mitä pimeys sinulta vei
Musta kehä siitä elää yhä (himmeämpänä)
Ja se mitä valolta sait
Se pitää sinut elämässä kiinni (vahvempana)

Pidä kiinni siitä mitä maailma antaa
Jaa siitä muillekkin
Päästä irti siitä mitä maailma ottaa
Ja voit olla vihdoin vapaa

tiistai 3. joulukuuta 2013

Anteeksi

Juokse
Pakene henkesi edestä
Älä vahingossakaan katso taaksesi
Unohda ihan kokonaan
Älä anna ikinä uutta tilaisuutta
Pysy kaukana minusta

Pakene
Vielä kun voit, älä jää taistelemaan
Älä missään nimessä pysähdy ajattelemaan
Sano mitä mieleen ensin tulee
Unohda kaikki se mitä meillä oli
Se mitä kestimme toistemme tähden

Sillä minähän olen vain paha mörkö
Tahdoinhan minä vain pahaa sinulle
Enkä minä voi ikinä olla pahoillani
Enhän minä ikinä ollut todellinen ystäväsi
Minä olen se paha mörkö
Minusta johtuu kaikki paha
Olen kaikn pahan alku ja loppu

Unohda minut vaikka heti
(Ihan sama jos ei kiinnosta)
Mutta minä oikeasti toivoin
Että voisit unohtaa

Minä olen paha mörkö
En minä sitä tarkoittanut
Tässäkö kaikki se mitä meille jäi käteen?

Olen pahoillani
Anteeksi

maanantai 2. joulukuuta 2013

Kun sataa lunta

Sataa lunta
On jo joulukuukin
Ulkona kaikki on niin kaunista
Kävelee hän jäällä
Varovasti, ettet särje mitään
Taakka raskas alkaa jo painaa

Saapuu perille
Avaa oven, astuu sisään
Taakkaansa mukana yhä kantaen
Pääsee sisälle hetkeksi
Tulethan varmasti huomenna?
Jättää taakan määränpäähänsä

Kävelee kotiin
Ei pelkää minkään särkyvän
Ei pelkää särkyvänsä itse
Särkyvä taakka on annettu parempiin käsiin
Olet voittanut tehtävän
Ja lunta sataa yhä

Kaikki on kaunista
Kun sataa lunta

Ja raskas taakka on saatettu parempiin käsiin
Eikä sinun tarvitse enää kantaa raskasta taakkaa yksin

Ei nyt eikä ehkä eikä ehkä enää ikinä

lauantai 9. marraskuuta 2013

Paperienkeleitä

Lumienkeleitä
Sinä puhalsit lumihiutaleita lattialle
(Vaikka eihän vielä ole talvi)
Ikkunassa, pöydällä

Piirsin paperille enkelin
Se kertoo tarinaa
Katseellansa ohjaa
Näen kuvasi heijastuvan siihen
Vaikket näytä enää samalta

Siivillä voi lentää
Ei voi pysähtyä eikä jarruttaa
Pakko vain jatkaa matkaa
Neljä kaksi kolme
Vuorokausi kuluu

Syttyy kynttilä
Sen liekki on heikko
Se valollaan vapauttaa sinutkin kahleistasi
Köydet katkeaa

Paperienkeleitä
Sinä puhalsit niitä kaikkialle
Pöydille seinille ikkunoihin (jopa kännykkääni)
Tuomaan valoa
Keskelle tyhjää pimeää

Liekit palavat loppuun
Kyyhky muuttuu valoksi
Pilveksi muuttuu
Ja lopulta olet vapaa

lauantai 26. lokakuuta 2013

Syksyn kierre

Ulkona sataa
Astut ulos ilman varjoa
Et ole sokeria
Et varsinkaan suolaa
Vaikka tunnet silti murtuvasi
Laukkusi on liian täynnä

Näet mustaa
Vaikka on jo uusi aamu
Se sama kehä on taas täällä
(aamu vaihtui päiväksi)
Siitä ei pääsekään pois
Ei ainakaan tällä tavoin

Yksin vapaaehtoisena
Istut nurkkaasi niin suojaisaan
Missä on kaverisi
(se jonka melkein tunsit)
Hän lähti jo pois

Tulee ilta ja tulee yö
Huomenna on uusi päivä
Tai niin sinä ainakin toivoit
(ehkä sitten ylihuomenna)
Astut ulos ja lukitset oven
Ja ulkona sataa yhä

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Todellisuutta

Sateenkaaren väret maalautuvat paperille
Vihreää, oranssia, violetttia, ruskeaa
Sokeat silmät eivät näe värejä
Punaista, keltaista, sinistä
Vain häivähdyksiä valossa
Mustaa, valkoista
Maailma ympärillä
Harmaata

Melodia kaunis kantautuu äärettömiin
Nuotteja, säveliä, rytmiä musiikin
Kuurot korvat eivät kuule melodiaa
Puhetta, sanoja, kuiskauksia
Vain viittomia sormien
Melua, melskettä
Maailma ympärillä
Äänetöntä

Vaikka näkisitkin kaikki maailman värit
Tuntisit jokaisen sävyn erikseen
Vaikka kaikki maailman silmät saisitkin
Erottaisit sudet, vuohet ja lampaat toisistansa
Et siltikään näkisi
Mitä ympärilläsi tapahtuu

Vaikka kuulisitkin kaikki maailman melodiat
Tuntisit jokaisen äänen erikseen
Vaikka kaikki maailman korvat saisitkin
Erottaisit kutsun, puheen ja kuiskauksen
Et siltikään kuulisi
Mitä ympärilläsi tapahtuu

Sillä maailma, jossa elämme
Se on sekä kuuro että sokea


tiistai 22. lokakuuta 2013

Kun juoksee tarpeeksi itään, huomaa tulleensa länteen             Kun juoksee tarpeeksi pohjoiseen, huomaa tulleensa etelään               Kun juoksee tarpeeksi kauas pois, huomaa tulleensa takaisin                     Sade ropisee vasten kattoja rauhoittaen sinun mielesi             Pieneen hetkeen mahtuu paljon asioita                                                  Voi jos huomennakin sataisi   Silloin kukaan ei ehkä huomaisi                   Yksinäisiä kyyneleitäsi                      Tuskaasi äänetöntä                              Keskellä koulun pihamaata              Sateeseen on niin helppo hukuttaa murheet                                                Kun kukaan ei edes näe    

Suolaa

Voisinko palauttaa tämän vanhan haavan
Se ei ole enää aikoihin vuotanut
Ikävä kyllä meillä ei ole palautusoikeutta
Voimme tosin avata haavan
(Voimme avata sen vuotamaan uudelleen)
Lisätäänkö suolaa
Ei, en halunnut haavaa taas auki (halusin siitä eroon)
Suolan jälkeen varmasti kirvelee
Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen

Lokakuu

Lunta sataa vaikka on vasta lokakuu
Kävelen kotiin mietteissäni
Pahaa aavistamatta

Avaan oven vaikka se olisikin lukossa
Istun sohvalle väsyneenä
Ja kuuntelen hiljaa kun kerrotaan
Että olet poissa ikuisesti

"Hän on tänä iltana kuollut", ikuisesti poissa
Ei enää ikinä niitä hetkiä, oliko kaikki aivan turhaa?
Kaikki ne ajatukset, toiveet
Rukouksenikin
Turhaako se kaikki oli?

Toiveet ne turhat
"Ei enää kipua, ei enää surua"
Kultaa mielesi muistoillasi
(Eiväthän ne katoa, eiväthän?)

Sinä et enää herännyt
Ei nähty järkeä pitää laitteita päällä
Hiljaisuus oli rikkoutumaton
Vaikka kuoleman piipitys kuului taustalla

Ja niin
Niin sinä lähdit
Jättäen jälkeesi surua ja tuskaa (hiljaisuutta)
Taistelu on jo käyty
Mutta kukaan ei ole vielä voittanut
Lähdit paikkaan parempaan
Kohtaammehan vielä?

Lunta sataa tiiviimmin
Puhtaampaa, valkoisempaa lunta
Harmaita pilviä taivaalla
Ja uusi, valkoisempi pilvi

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Vaikka se siltä tuntuukin

Avaat ikkunan ja katsot pimeään
Ei näy rajoja, vain heikkoa valoa ikkunasta
Taas se sama painajainen
Taas se sama musta kehä ympäröi sinut
Ihan niinkuin ennenkin
Et tiedä, jaksatko yksin

Katsot taivaalle ja huokaiset syvään
Et kuule muiden ihmisten kaukaisia ääniä
Taas se sama kylmyys
Taas se sama musta kehä ympäröi sinut
Ihan niinkuin ennenkin
Tiedät, ettet ole yksin

Et enää tiedä mitä sanoa tai tehdä
Et enää jaksa tätä samaa rataa kauaa
Voisiko edes ulkovalon laittaa päälle?
Voisiko seuraava aamu jo valjeta?

Kauhulla seuraavaa aamua odotat
Turhaan sinä sitä mietit
Taas se sama musta kehä ympäröi sinut
Älä anna sille valtaa

Et ole yksin vaikka siltä se tuntuukin
Et ole ollut yksin
Et ole nyt yksin
Et ole huomenna yksin
Vaikka se siltä tuntuukin

lauantai 14. syyskuuta 2013

Ääripäiden vaihtelua (Silloin et tiennyt)

Muistatko vielä sen päivän
Sateisen kahdeksannen luokan
Silmilläsi aurinkolasit
Päälläsi poikien huppari
Sen päivän kun aurinkokin paistoi vielä
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen hetken
Sen onnettoman iltapäivän kaukaisen
Sohvalla olohuoneessa
Ympärillä vain kyyneleitä
Sen uuden portin sinä tahtomattasi avasit
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen vuoden
Piinallisen ja tuskaisimman pitkiin aikoihin
Yksin bussin penkillä
Missä oli se mitä olisit tarvinnut
Et itse elämääsi määrännyt päiviäsi täyttänyt
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen uuden alun
Sen mikä joskus oli ehkä jopa tullakseen
Ystäviä ja onnen hetkiä
Aitoja ensimmäistä kertaa
Toivoit hetkien niiden kestävän ehkä ikuisesti
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen iltapäivän
Liu'uit mäkeä alas ystävien kävellessä
Hymyä ja naurua
Aitoja olivat tunteita
Tiesit sen olevan aitoa ja kaiken sen kestävät
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä ne riidat
Tappelut kaukaiset ja niin pelottavat
Turhia oli sanoja
Et niitä voinutkaan käsittää
Alkoi vaihe uusi aikojen kaikkien kirjoissa
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä ne onnen hetket
Iltapäivät jolloin tajusit asioiden todellisen laidan
Ne kyyneleet
Kun sinä ne vuodatit
Luulit silloin pääseväsi ehkä eteenpäin omin voimin
Silloin et tiennyt

Silloin et tiennyt
Mitä huominen tuo mukanaan
Silloin et tiennyt
Mikä tänne luokses jäädä saa
Silloin et tiennyt
Mitä on elää juuri sinun elämääsi
Silloin et tiennyt
Mikä olisi tilanteesi nyt tänään
Silloin et tiennyt
Mikä sinua jonakin päivänä odottaa
Etkä sitä nytkään arvaa

Miksi se kaikki meni näin
Ehkä sillekkin oli jokin oma tarkoituksensa.

Niin, ehkä.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Osasitko odottaa

Kirjoitan
Sulle viestiä kirjoitan
Kaiken sulle kerroin
Nyt hiljaa itseksein oon
Oot poissa
Sä et ikinä vastannut
Ootin mä päiviä
Tunteja ja vuosia

Mitä tapahtui, mihin katosi
Se vuosien välinen yhteys
Se mikä joskus täälläkin oli
Mitä tapahtui, mihin katosit
Sä et mua oikeesti jättänyt

Osasitko odottaa
Tätä ikuista polkua
Joka meitä eri suuntiin repii
Huominen on meitä varten
Osasitko odottaa
Tätä ikuista kuolemaa
Joka joskus meidätkin tavoittaa
Eilinen ei ole meitä varten
Osasitko odottaa

Muistelen
Niitä hetkiä kaivaten
Kun oli valoisaa
Kun en nähnyt kuolemaa
Kaivaten
Aikoja viime vuosien
Kun me nähtiin vielä
Silloin jos oisin tiennyt

Huominen tuo päivä eilinen
Ei sen pitänyt päättyä näin
Eilinen tuo päivä huominen
Jo ohi on aika silloinen
Huominen tuo päivä eilinen
Ei sen pitänyt päättyä näin
Eilinen tuo päivä huominen
Jo ohi on aika silloinen
Sinua kaivaten

Mutta yksi on varmaa;
Me emme hajoa
Sinä ja minä
Yhdessä aina

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Mitä väliä?

Katson mietteissäni ulos ikkunasta
On huomenna päivä uusi
Vaikka niin ei jaksaisikaan uskoa
Mutta onko sillä edes väliä?

Ajaa bussi taas kerran tiellä ohitseni
Katselen tielle, autiolle
Vielä en kuitenkaan ole lähdössä, en
Mutta onko sillä edes väliä?

Näen pilviä harmaita, vasten taivasta
Ikuisuus saa odottaa vielä
Minä jaksan vielä, elän vielä huomiseen
Mutta onko sillä edes väliä?

Pimenee taivas, taittuu päivä yöksi
Yön pimeys peittäköön valon
Hetki hetkeltä aika rientää eteenpäin
Mutta onko sillä edes väliä?

Tulee pian huominen, pian on jo torstai
Siihen asti jaksan kai vielä
Ajaa bussikin jo takaisin päätepysäkilleen
Ja kyllä, sillä on paljon väliä.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Mitä jos se olisit ollut sinä?

Hän makaa maassa tajuttomana
Ei, eli liiku, eikä puhu
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla auttajaa, ihan yksin
Mitä jos kukaan ei auta?

Kulkee ohi perheenisä
Ei auta, halveksien katsoo
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla äitiä, vailla apua isän
Mitä jos se olisi lapsesi?

Kulkee ohi mies puvussa
Ei katso, ei tahdo koskea
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla rahaa, vailla suojaa
Mitä jos siinä olisi pomosi?

Kulkee ohi omaishoitaja
Ei ehdi, kädet täynnä työtä
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla rakkaita, vailla tukea
Mitä jos se olisi poikasi?

Kulkee ohi mies rollaattorilla
Ei pysty, vaikka kovin haluaisikin
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla hoitoa, vailla tulevaisuutta
Mitä jos se olisi vaimosi?

Ilta hämärtyy ja hiljenee maa
Ei hengitä, eikä enää elä
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Nyt pilven reunalla, paremmassa paikassa
Mitä jos se olisit ollut sinä?

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Ilmojen hallitsija

Avaan ikkunan ja katson ulos
Niin, niin houkuttelevaa
Tuuli puhalta hiukseni sekaisin
Niin, nii houkuttelevaa

Istun ikkunalle ja katselen ulos
Niin, niin vaarallista
Tuuli vain yltyy yltymistään
Niin, niin vaarallista

Hivuttaudun lähemmäs reunaa
Niin, niin tappavaa
Tuuli muuttaa muotoaan myrskyksi
Niin, niin tappavaa

Tartun ikkunan karmiin tiukemmin
Niin, niin hankalaa
Tuuli puhaltaa myrskyä suoraan kasvoilleni
Niin, niin hankalaa

Suljen silmäni ja mietin pienen hetken
Niin, niin ahdistavaa
Tuuli yltyy myrskystä hurrikaaniksi
Niin, niin ahdistavaa

Päätän palata takaisin sisälle rauhaan
Niin, niin helpottavaa
Tuuli on jo laantunut kokonaan
Niin, niin helpottavaa

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Elokuu

Odotan
Minuutteja, sekunteja
Päiviä, tunteja
Ja se on sen arvoista

Odotan
Ensi viikkoon, ylihuomiseen
Elokuuhun,  kaukaiseen
Aika kuluu niin nopeasti

Odotus kai palkitaan, kaikki aikanaan
Yritän parhaani, lupasinhan jo onnistuvani

Odotus kai palkitaan, ei enää kauaakaan
Silloin voin kertoa, vaikka vosinhan ehkä nytkin

Enää vähän aikaa
Jaksan kai odottaa

Mutta tällä kertaa en luovuta
Ainakin yritän pysyä vahvana

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Se, mitä sinä et koskaan ikinä tule tietämään

Se, mitä sinä et koskaan osannut odottaa
Se, mitä sinä et koskaan ottanut tosissasi
Se, mitä sinä et koskaan uskonut todeksi
Se, mitä sinä et koskaan voinut käsittää
Se, mitä sinä et koskaan halunnut ymmärtää
Se, mitä sinä et koskaan ikinä tule tietämään

Se syö minua
Päivä päivältä, enemmän ja enemmän
Sisältä ja ulkoa
Kaikkialta kaivertaa, koko ajan syvemmältä

Mutta ehkei sinun tarvitsekaan,
Ehkä olen täällä vielä huomennakin

Vain harvat ja valitut totuuden tietävät,
Mutta en sitä sinulle pystyisikään kertomaan

perjantai 24. toukokuuta 2013

Totuuden tiedän

Katsot peiliin silmillä viattoman
Kuvajaisesi ei ole enää samanlainen
Sinä kyllä tiedät totuuden
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Sinä kyllä tiedät totuuden

Sanot sanoja suulla ihmisen
Sanasi kertovat enemmän kuin tekosi
Sinä et kerrokaan totuutta
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Sinä et kerrokaan totuutta

Teot kertovat sanoja enemmän
Tekosi ovat muuttaneet muita elämiä
Totuus käy niin helposti ilmi
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Totuus käy niin helposti ilmi

Viattomuus ei asukaan meissä
Luulin eilen vielä kaiken olevan niin hyvin
Älä pelkää, tiedän totuuden
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Älä pelkää, tiedän totuuden

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Hetki hetkeltä tajuan, kuinka hyviä ja ihania ystäviä mä omistankaan. Ne on aina tukena ja turvana silloin kun mulla on joku hätänä. Ne on aina kaikis vastoinkäymisis mun puoellani. Ne jos ketkä on mulle niin tärkeitä, etten edes löydä sanoja sille. Ne tekee aina kaikkensa mun eteen, ne ei ikinä oo jättäny mua pulaan. Ne aina jaksaa piristää mun päivääni sillon kun oon allapäin. Niitten kanssa mä voin olla oma itteni pelkäämättä yhtään, ne ei tuomitse mua olemukseni perusteella. Kiitos kaikki rakkaat että olette just tollasia ihania <3

Mutkikasta selittää, helppo ymmärtää

Mikä mikä mikä meni pieleen?
Miten tässä näin kävi, miksi et ole entisesi?
Olet muuttunut, en vain tiedä miksi
Onko vika sinussa, onko se minusta kiinni?
Kuka käskee, kuka tahtoo?
Kai sinä sen olet jo huomannut

Mikä mikä mikä tässä mättää?
Miten tässä näin kävi, miksi olet muuttunut?
Toivon kaiken olevan pian ennallaan
Miten tästä eteenpäin, mitä huomenna tapahtuu?
Kuka tietää, kuka kertoo?
Sitä emme voi tietää kumpikaan

Mikä mikä mikä on kenellekkin oikein?
Miksi toiset kärsivät vuokseni, miksen voi taistella itse?
Sanoisin suoraan, jos vain pystyisin
Miten meidän kaikkien käy, tuleeko muuriin repeämiä?
Kuka syyttää, kuka kärsii?
Luulisi meidän molempien jo tietävän


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Hänen muistokseen

En halua sanoa mitään. Istun vain siinä hiljaisessa huoneessa, jossa en ikinä ole oikeasti edes viihtynyt. Haluaisin lähteä pois, mutten voi. Haluaisin vain antaa olla ja unohtaa, mutta joka keskiviikko kello kuudesta eteenpäin minun on pakko puhua kaikesta siitä, mitä en halua muistaa, kaikesta minkä toivon unohtavani. Tänään on taas keskiviikko, ja nyt minun on taas pakko puhua.
    - Laura? Oletko sinä tässä maailmassa enää? minulta kysytään.
    - Ai mitä? Joo, olen..., mutisen hiljaa vastaukseksi. Kyllähän minä täällä olen, vaikka Lottaa ei enää ole. Ei ole enää vähään aikaan ollut, eikä myöskään tule enää ikinä olemaankaan, ja minä tiedän sen kai ehkä jopa liiankin hyvin.
    - Laura, mikset sinä vastaa kysymykseeni? minulta kysytään.
    - En... En vaan koe tarpeelliseksi puhua aiheesta, haluan vain antaa olla ja unohtaa kaiken. Aloittaa elämäni alusta ilman, että minun tarvitsee koko ajan muistella maaliskuun kahdettakymmenettäneljättä päivää ihan koko ajan. Ikään kun se ei muutenkin tulisi aina väistämättä mieleeni, joka asiasta mitä teen, joka lauseesta minkä sanon, joka ajatuksesta mitä ajattelen..., minä sanon ja purskahdan itkuun.
    - Laura, tämä on ainoa keinosi päästä yli pikkusiskosi poismenosta. Me molemmat tiedämme, mitä olet joutunut käymään läpi ja mitä käyt parhaillasi läpi, ja siksi sinä olet täällä. Ota vastaan se apu mitä tarjotaan, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, minulle kerrotaan. Ei, mikään ei voi enää käätyä parhain päin, ei enää ilman Lottaa. Eikä kukaan tiedä, mitä minä käyn syvimmällä sisälläni läpi. En edes minä itse tiedä, tiedän vain että se jokin syö minua sisältäpäin, kalvaa sieluani ja hitaasti ja kivuliaasti se jokin tekee minusta vielä lopun.
    - Anteeksi, ei tämän ollut tarkoitus mennä näin, minä sanon aivan yhtäkkiä. En tosin tiedä miksi sanoin niin, sanoinpahan vain.
    - Ei, tämä on täysin normaalia. Läheisen ja eteenkin nuoren kuolema herättää ihmisessä aina ristiriitaisia tunteita, ja se on aivan normaalia, minulle vastataan. Samassa tajuan, miten naurettava ihminen minä oikeastaan olenkaan. Istun täällä itkemässä siskoni kuolemaa, asiaa jolle en voi tehdä mitään, vaikka tuolla ulkona minulla olisi vielä elämä elettävänä. Samassa pieni hymy nousee kasvoilleni.
    - Tiedätkö, tajusin juuri, ettei minun kannata tuhlata elämääni itkemällä neljän seinän sisällä, minä aloitan.
    - Tai siis onhan se ihan normaalia surra, mutta tosiasia on se, ettei menneitä voi muuttaa. Vaikka kuinka itkisin ja parkuisin ja viiltelisin yksin huoneessani, ei se enää herättäisi Lottaa henkiin. Miksi turhaan itkeä jotakin sellaista, mihin ei voi itse enää vaikuttaa? Tajusin, että minulla on vielä elämä elettävänäni, ja aion tehdä loppuun asti sen, mitä Lotta ei voinut koskaan tehdä, ihan vain hänen muistokseen, jossei muuten. Mitähän Lottakin sanoisi jos näkisi minun tällä tavoin tuhoamassa itse itseäni sisältä päin? minä mietin ääneen ylpeänä hymyillen.
    - Noniin, alathan sinä saamaan jutun juonesta kiinni. Mutta kello on jo paljon, pärjääthän yksin kotiisi asti kun on pimeääkin? minulta kysytään. Näin minulta kysytään joka keskiviikko, vaikkei ulkona edes olisi oikeasti pimeää.
    - Kyllä pärjään, minulla on kaikki hyvin, minä vastaan. Ja tällä kertaa minun ei edes tarvinnut valehdella, kun sanoin, että minulla on kaikki hyvin. Vaikka Lotta onkin nyt Taivaassa, niin minä olen täällä Maassa, ja minä aion ottaa siitä kaiken ilon irti, jossei muuten niin ihan vaan vaikka Lotan muistoksi. Annan itselleni uuden mahdollisuuden elää, jossei muuten niin ihan vain hänen muistokseen.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Ystävät

Juoksen pitkin märkiä katuja taivaan kaataessa vettä niskaani kuin ämpäristä. Tiet ovat liukkaita vedestä, ja muutaman kerran olen liukastua ja kaatua rähmälleni maahan, mutta en ehdi välittää moisesta. Nyt on vaan pakko päästä pakoon. En halua nähdä enää sitä paikkaa, niitä inhottavia kasvoja. Ei, en halua palata enää siihen samaan taloon, missä olen viimeset viisitoista vuotta asunut.
    Juoksen niin pitkään, että saavun parhaan ystäväni kotiovelle. Nyt voin vain toivoa ystäväni olevan edes kotosalla, sillä muuten olisin tullut tänne aivan turhaan. Koputan oveen kolmesti ja soitan ovikelloa. Meidän vuosia sitten keksimämme salakoodi. Kolme plus yksi.
    Paras ystäväni avaa onneksi oven.
    - Jenna? Mitä sä täällä tähän aikaan teet? paras ystäväni Laura kysyy minulta.
    - Sori, mun... täytyi... pois... en enää... jaksa... kohtaus... taas... en jaksa..., minä puuskutan vastaukseksi.
    - Tuu sisään, sähän oot ihan märkä! Ootsä juossu koko matkan tänne? Laura kysyy.
    - Joo... oon... Sori enkai herättäny ketää? kysyn hieman häpeissäni, kun tajuan kellon olevan kaksi yöllä.
    - Äh, ei tääl oo ketään kotona, noi on jossai konsertis noi porukat..., Laura kertoo minun jättäessäni märkää takkia naulakon tyhjään naulaan.
    - Haluutsä jotain kuivaa päälles ettet nyt vaankaan vilustu? Laura kysyy, muttei jaksa odottaa vastaustani, vaan rientää vaatekaapilleen hakemaan minulle kuivia vaatteita.
    - Kiitti, ei sun olis tarvinnu, sanon hänelle kun hengitykseni on hieman tasaantunut.
    - Äh, ei tosta mitää vaivaa mulle ole. Mutta mikäs sut tänne tuo tähän aikaan? Laura toistaa kysymyksensä, jonka minulta juuri hetki sitten kysyi.
    - Kotona taas meni yli hilseen...
    - Mitä tapahtui? Laura kysyy.
    - En vaan enää kestä sitä riitelyä ja viinaan määrää siellä...
    - Sävoit aina jäädä tänne jos haluut, ei noi siitä ihmeemmmin suuttuis tai mitää, Laura sanoo ja halaa minua.
    - Kiitos, saan sanotuksi, ja itken taas. Tällä kertaa en itke ahdistustani, vaan sitä, kunka ihanan parhaan ystävän olen saanut, paras lahja ikinä!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Vaikka talvi on

Mitä pienestä pakkasesta
Kun on mieli täynnä lämpöä
Ei ole kylmä, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä pimeydestä
Kun valo täyttää maan
Ei ole yö, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä hiutaleesta
Kun hohtaa hanki puhtaana
Ei ole märkää, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä jäästä
Kun tanssija kaunis hypähtelee
Ei ole liukas, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä kyyneleestä
Kun hymy valtaa kasvot
Ei ole suru, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä epäonnesta
Kun onni piilee pilvien lomassa
Ei ole onnetonta, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä valosta
Kun pimeys on jo poissa
Ei ole turhaa, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä onnesta
Kun varjot eivät enää saarra
Ei ole suruja, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä talvesta
Kun sen timantit ovat ikuisia
Ei ole kestävää, ei
Vaikka talvi on

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ei se ollu sun syys

Sade ropisee vasten ikkunalasia minun kävellessäni istumaan vakiopaikalleni ikkunalaudalle. Katselen ikkunasta, kuinka isä kävelee ulos ovesta pois pihalta, ja lopulta ulos pihaportista. Miksi tämän kaiken oli määrä päättyä näin?
    Kuulen koputusta huoneeni ovelta, ja pian isosiskoni astuu huoneeseen sisälle. Kasvoni ovat vieläkin kaikista itketyistä kyyneleistä märät ja turvonneet.
    - Mä tiesin että sä olisit täällä, siskoni aloittaa ja kävelee luokseni.
    - Se oli mun syytä vai mitä? kysyn itkuisella äänellä siskoltani.
    - Äh, älä nyt hassuja puhu, ei se tietenkään ollu sun syytäs! Miks ihmeessä olis ollu? siskoni kysyy minulta.
    - Sä et ehkä tienny, mutta äiti ja isä riiteli pääasiassa mun kasvatuksestani ja haukkui toisiaan aina silloin ku mä olin tehny jotain väärää. Että kyllä se ainakin osin mun syyni on, minä kerron siskolleni.
    - Hei arvaas mitä? Äiti ja isä riitelivät tosta jo silloin kun mä olin sun ikänen, ne riiteli mun kasvatuksesta. Että ei niitten ero ole sun syytäs, niillä on ihan jotain muita syitä miksei ne enää tullukaan toimeen, siskoni kertoo minulle.
    - Mut miks ne sit eros? kysyn katse ikkunassa. Oikeastaan en tiedä, että haluanko edes tietää, mutta kysymys vain tuli ulos suustani sen enempää ajattelematta.
    - Itse asiassa mäkään en sitä kunnolla tiedä. Mä tiedän vaan, että ei se kummastakaan meistä johtunut, ei kumpikaan niistä olis voinu tehä sitä meille. Turhaan sä taas itseäs kaikesta syytät, siskoni sanoo minulle.
    - Hah, niinhän te kaikki väitätte, ihan vaan etten pahentais tilannetta entisestään, minä tuhahdan.
    - Noh, älä sitte usko kun et kerran halua, siskoni naurahtaa.
    - Mä en ymmärrä miten sä voit edes hymyillä, totean hänelle.
    - Hmm, aika helposti se näyttää onnistuvan. Ajattele, meijän ei enää tarvii kuunnella sitä hirveetä huutoa täällä, jollei äiti nyt repäse jostain jotai uutta miestä ja riitele sit sen kanssa, siskoni toteaa.
    - Totta toikin kai on, mutta miten mikään voi enää jatkua kun täällä ei ole enää mikään ennallaan? pohdin.
    - Helposti. Tuu, me molemmat tarvitaan nyt kyllä jotain muuta ajateltavaa, siskoni toteaa.
    - Joo, oikeassa oot. Mennään ajelulle, ajetaan Helsinkiin asti, minä ehdotan.
    - Joo mennään, siskoni sanoo. Ja tuossa tuokiossa istumme molemmat autossa musiikit kunnolla soiden ja molemmilla kokikset kourassa.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Muistojen juna

Juna kiitää ohitse
Muistojen juna loputon
Kullakin pysäkillä on omat muistonsa
Kaikilla oma tarinansa
Mutta miksi kaikki on niin totta

Istun junassa
En uskalla hypätä pois
Ei, en halua elää tässä muistossa
Matkaan siis seuraavalle
Mutta miksi mikään ei katoa

Katse ikkunassa
Aika kiitää ohitseni
Muistosi elää minun muistoissa
Olet poissa lopullisesti
Mutta miksi mikään ei enää elä

Kuiskaus yössä
Sinun äänesi niin olematon
Juna tuuttaa äänellä muistosi
Uusi pysäkki lähestyy jo
Mutta miksi kuulen huutoa

Juna pysähtyy
Kuuluu vain jarun ääni
Tällä pysäkillä ei ole omaa muistoa
Nousen pois junasta
Mutta miksi kaikki on sinistä

Suljen silmäni
Hymy karkaa huulilleni
Haluan tälle pysäkille muiston
Lähden täältä pian pois
Mutta miksi näen vain eteenpäin

Askeleet pimeässä
Juoksuvauhti vain kiihtyy
Minulla on jo tilaa uusille muistoille
Nyt jatkan vain eteenpäin
Mutta miksi se oli niin hankalaa

maanantai 7. tammikuuta 2013

Rakas ystäväni

Ai että mitäkö sinulle kuuluu? No kyllähän minä sen tavallaan jo tiedänkin, kysymisen ilost vain kysyn. Kyllä minä sen tiedän, että sinulla menee oikeasti päin puuta. Tietenkin minä sen tiesin, nyt pelkään aiheuttavani vain lisää kyyneliä poskillesi. En minä pahalla, en vain tiedä enää mitä tehdä. "Kyllä tämä tästä" sen olet jo useasti kuullut, mikset vain voi uskoa? Elämä hymyilee sinullekin vielä joskus. Monet kyyneleet turhat, monet muistot arpia tuoneet. Ei tarvitse unohtaa, muttei tarvitse muistaa. Ei tarvitse myöskään muistella. Tämä ei ole oikein, vaikka joku kuulisikin. Niin, kyllä joku kuulee myös pyyntösi hiljaisen, siitä voin olla varma. Mutta mitä tehdä, kun ei tiedä mitä tehdä? Siinäpä meille vasta ongelma. Mutta tulevaisuutta ei tarvitse vielä miettiä. Carpe diem, elä hetkessä. Se jolla oli ennen niin paljon onnea, täytyy sen uida nyt paskassa. Se joka ui nyt paskassa, on myöhemmin onnellinen. Jokainen on oman elämänsä tähti ja jokaisen tulee seurata sydäntään. Mutta kenenkään ei pitäisi joutua näin kärsimään, ja teen kaiken voitavani sinun eteesi. Mutta en vain vielä tiedä miten tehdä yhtään mitään. Mutta kyllä se vastaus tulee, ennemmin tai myöhemmin. Moni asia ei ole minullekaan vielä täysin selvä, mutta kaikkea minunkaan ei välttämättä edes kuulu tietää. Mutta kyllä tämä tästä, usko pois.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Parempi näin

Sadepisarat ropisevat bussipysäkin kattoa vasten, ja kylmä tuuli tanssittaa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä muistuttaen minua siitä, kuinka aika etenee koko ajan talvea kohti. Kukaan ei tiedä minne olen menossa, mutta sillä ei kai olen niin väliä. Kaikki arvaavat sen kuitenkin. Bussi saapuu ja nousen sen kyytiin aivan omissa ajatuksissani. Kuulokkeet korvillani minä leimaan bussikorttini, ja menen istumaan vakiopaikalleni, keskimmäisten ovien luokse.
    Havahdun ajatuksistani kun tunnen puhelimen värinän taskussani.
    - Missä olet, Andy? kysyy pikkuveljeni Andrew linjan toisessa päässä.
    - Matkalla Lilan luo, itse asiassa istun bussissa. Miten niin? kysyn veljeltäni.
    - Kun Michael, Daniel ja Peter ovat täällä kotona. Monelta ajattelit tulla kotiin? veljeni kysyy. Michael, Daniel ja Peter ovat myös veljiäni, he ovat kaikki minua vanhempia. Olen perheen ainoa tyttölapsi. Oikea nimeni on Anny, mutta en pidä nimestäni ollenkaan, joten kaikki kutsuvat minua Andyksi. Välillä ihmiset unohtavat, että minä olen oikeasti tyttö, kun näytän pojalta ja käyttäydyn kuin poika. Johtunee ehkä siitä, että minulla on neljä veljeä...
    - Sano heille, että tulen vasta illalla kotiin, sanon puhelimeen.
    - Okei, veljeni vastaa ja katkaisee puhelun hyvästelemättä. En moiti ketään tuon tavan omaavaa, sillä teen itsekin aina noin. Pian saavun pysäkille, ja nousen pois bussista. Kävelen ystäväni talolle, ja astun rappuun. Ikäväkseni huomaan hississä kyltin "EPÄKUNNOSSA" ja kiroan mielessäni ystäväni Lilan, joka asuu viidennessä kerroksessa. Kävellessäni portaita ylös kompastun johonkin löysään. Huomaan, että jalkojeni juuressa makaa ystäväni, tajuttomana.
    - Lila? Herää! minä toistelen yrittäessäni ravistella ystävääni hereille. Hän ei herää, joten tarkistan hänen hengittävän vielä. Onneksi en mene tällaisissa tilanteissa paniikkiin.
    - Hyvä, sinä hengität vielä, totean tuntiessani hänen hengityksensä kämmeneni selkäpuolella. Kääntäessäni ystävääni kylkiasentoon yllätyn siitä, kuinka kevyt hän oikeastaan on. Epäilen hänen laihtuneen useita kiloja sen jälkeen kun olemme viimeksi noin puolitoista kuukautta sitten nähneet. Käännettyäni hänet kylkiasentoon soitan hätänumeroon. Tämä ei tosiaankaan ole ensimmäinen kerta, kun joudun hätänumeroon soittamaan, sillä veljeni Andrew ja Peter joutuvat onnettomuuksiin vähän väliä.
    - Hätäkeskus, kuuluu ääni puhelimestani.
    - Hei, täällä soittaa Anny Euryth osoitteesta Kivisaarentie 6B. Täällä rappukäytävässä on tajuton tyttö, joka hengittää ja on laitettu jo kylkiasentoon, muttei herää. Häntä on myös yritetty ravistella hereille, kerron hätäkeskuksen naiselle.
    - Osaatteko arvioida, kuinka kauan hän on ollut tajuttomana? hätäkeskuksen nainen kysyy.
    - Ainakin kaksikymmentä minuuttia, tajuttomuus havaittiin kaksikymmentä minuuttia sitten, kerron.
    - Ovatko hänen kavonsa normaalista poikkeavan väriset? nainen kysyy.
    - Joo, hän on hieman normaalia kalpeampi, vastaan ja kiroan mielessäni sitä, etten aiemmin huomannut ystäväni kalpeutta.
    - Selvä. Lähetämme heti apua paikalle. Soittakaa, jos tytön tila muuttuu. Voitte sulkea puhelun, nainen sanoo minulle.
    - Kiitos, kuulemiin, sanon ja katkaisen puhelun. Tässä sitä nyt ollaan, ajattelen. Toivottavasti Lilalle ei ole sattunut mitään vakavaa.
    Kahdeksan pitkän minuutin kuluttua ambulanssi saapuu, ja Lila lastataan paareilla ambulanssiin. Lilan kotona ei ole ketään, joten hänen vanhemmilleen soitetaan, ja minä lähden ystäväni mukana sairaalaan.
    Istun sairaalan odotushuoneessa Lilan äidin, pikkusiskojen Matildan ja Sinin ja ystävieni Annin ja Emmyn kanssa. Lääkäri astelee huoneeseen kasvoillaan vakava ilme.
    - Hänen tilansa on nyt vakaa. Hän on hereillä ja voi hyvin, mutta hänen verensokerinsa on alhainen.Voitte mennä katsomaan häntä, mutta haluamme pitää häntä täällä vielä yhden yön.
    - Selvä, kiitos paljon teille. Ehkä olisi järkevintä, että emme menisi kuitenkaan kaikki samaan aikaan, vai kuinka? Lilan äiti kysyy.
    - Joo, menkää te vain, Emmy sanoo ja luo sekä minuun että Anniin merkitsevän katseen. - Me varmaan voimme käydä katsomassa häntä huomennakin.
    - Okei, minä menen sitten Matildan ja Sinin kanssa, Lilan äiti sanoo ja lähtee tyttöjen kanssa lääkärin johdolla Lilan huonetta kohti. Me kolme puolestaan jäämme odotushuoneeseen keskustelemaan.
    - Mitä ihmettä mahtaa taas olla meneillään? Ann pohtii ääneen.
    - Se olisi kiva tietää. Mitä siis tarkalleen ottaen tapahtui, Andy? Emmy kysyy minulta.
    - En tiedä. Löysin hänet makaamasta tajuttomana heiddän rappukäytävästään, minä kerron. - Ilmeisesti hän oli vain menettänyt tajuntansa alhaisen verensokerinsa vuoksi.
    - Alhaisen verensokerinsa vuoksi...? Ann ihmettelee.
    - Niin. Kuulithan sinä itsekin, kun lääkäri puhui siitä, Emmy sanoo.
    - En minä sitä, vaan ei kai hä ole...? Ann aloittaa.
    - Ei varmastikaan ole, keskeytän hänet. - Hän ei sellaiseen leikkiin lähtisi.
    - Ei hän edes pystyisi sellaiseen, hän rakastaa liikaa suklaata. Ja kai se olisi joa aiemmin tullut ilmi? Emmy pohtii naurahtaen.
    - Totta. Hän ei vain tänään ollut ehtinyt syömään mitään, olin asettanut hänelle tälle päivälle niin aljon tehtäviä ja vaatimuksia. Kyllä hän olisi syönyt jos olisi ehtinyt, sanoo Lilan äiti, joka on jossakin vaiheessa ilmestynyt selkämme taakse.
    - Huh, sepä onkin helpottavaa kuulla. Voiko hänen luokseen siis mennä? Ann kysyy.
    - Kyllä, kyllä voi mennä. Nyt siellä ei ole ketään, Lilan äiti sanoo.
    - Selvä, kiitos! sanon, ja lähdemme kolmisin kävelemään kohti parhaan ystäväni sairaalahuonetta. Koputan oveen neljä kertaa, ja astumme sisälle.
    - Kiitos, että tulitte, Lila sanoo, ja nousee istumaan meidät nähdessään.
    - Luojan kiitos sinä olet kunnossa! Ann huudahtaa, ja halaamme kaikki Lilaa, ystäväämme.
    - Ihan totta, ei minulla mitään hätää ole. Nälkä vain pääsi kasvamaan liian suureksi, en ole koko päivänä ehtinyt syömään mitään, kun olen toteuttanut äitini toimeksiantoja, Lila kertoo. - Noh, onpahan ainakin ruokahalut sitten tallella...
    - Hyvä, että kaikki päättyi näin, eikä käynyt pahemmin, minä totean. Lähdemme Lilan luota vasta sairaalan virailuajan päätyttyä kello kahdeksalta. Siihen asti juttelemme pitkästä aikaa nelisin kaikesta mahdollisesta. Lähden kotiin hyvillä mielin siitä, että kaikki on taas niinkuin pitääkin.