Juoksen pitkin märkiä katuja taivaan kaataessa vettä niskaani kuin ämpäristä. Tiet ovat liukkaita vedestä, ja muutaman kerran olen liukastua ja kaatua rähmälleni maahan, mutta en ehdi välittää moisesta. Nyt on vaan pakko päästä pakoon. En halua nähdä enää sitä paikkaa, niitä inhottavia kasvoja. Ei, en halua palata enää siihen samaan taloon, missä olen viimeset viisitoista vuotta asunut.
Juoksen niin pitkään, että saavun parhaan ystäväni kotiovelle. Nyt voin vain toivoa ystäväni olevan edes kotosalla, sillä muuten olisin tullut tänne aivan turhaan. Koputan oveen kolmesti ja soitan ovikelloa. Meidän vuosia sitten keksimämme salakoodi. Kolme plus yksi.
Paras ystäväni avaa onneksi oven.
- Jenna? Mitä sä täällä tähän aikaan teet? paras ystäväni Laura kysyy minulta.
- Sori, mun... täytyi... pois... en enää... jaksa... kohtaus... taas... en jaksa..., minä puuskutan vastaukseksi.
- Tuu sisään, sähän oot ihan märkä! Ootsä juossu koko matkan tänne? Laura kysyy.
- Joo... oon... Sori enkai herättäny ketää? kysyn hieman häpeissäni, kun tajuan kellon olevan kaksi yöllä.
- Äh, ei tääl oo ketään kotona, noi on jossai konsertis noi porukat..., Laura kertoo minun jättäessäni märkää takkia naulakon tyhjään naulaan.
- Haluutsä jotain kuivaa päälles ettet nyt vaankaan vilustu? Laura kysyy, muttei jaksa odottaa vastaustani, vaan rientää vaatekaapilleen hakemaan minulle kuivia vaatteita.
- Kiitti, ei sun olis tarvinnu, sanon hänelle kun hengitykseni on hieman tasaantunut.
- Äh, ei tosta mitää vaivaa mulle ole. Mutta mikäs sut tänne tuo tähän aikaan? Laura toistaa kysymyksensä, jonka minulta juuri hetki sitten kysyi.
- Kotona taas meni yli hilseen...
- Mitä tapahtui? Laura kysyy.
- En vaan enää kestä sitä riitelyä ja viinaan määrää siellä...
- Sävoit aina jäädä tänne jos haluut, ei noi siitä ihmeemmmin suuttuis tai mitää, Laura sanoo ja halaa minua.
- Kiitos, saan sanotuksi, ja itken taas. Tällä kertaa en itke ahdistustani, vaan sitä, kunka ihanan parhaan ystävän olen saanut, paras lahja ikinä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti