Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kauniimpaa

Liekkien tanssi
Onko mitään kauniimpaa
Missä tuli palaa
Siellä myös valoa
Sinun tanssisi liekeissä

Linnun laulu
Onko mitään kauniimpaa
Missä linnut laulavat
Siellä sävel kaunis
Sinun laulusi taivaissa

Auringonnousu
Onko mitään kauniimpaa
Missä aurinko nousee
Siellä päivä uusi koittaa
Sinun noususi maailmaan

Lumisade
Onko mitään kauniimpaa
Missä lunta sataa
Siellä pakkaspäivät
Sinun lumienkelisi

Kuun kimallus
Onko mitään kauniimpaa
Missä kuu kimaltaa
Siellä yö koittaa
Sinun loistosi kuun valossa

lauantai 29. joulukuuta 2012

Onnellisten loppujen alku


Vesipisarat ropisevat ikkunaa vasten saaden ikkunan näyttämään vesiputoukselta. Katson ikkunasta ulos ja mietin ulos lähtemistä.
    - Mari, ootsä kotona? kuulen äitini huutelevan alakerrasta.
    - Joo, mut mä varmaa lähen koht ulos, vastaan hänelle katse yhä ikkunassa.
    - Okei, äiti vastaa. Hetken alakerrassa on hiljaista, kunnes kuulen ovikellon soivan. Ovella on varmaan äidin uusi miesystävä, sillä äiti avaa oven ja tervehtii tulokasta sanoin "Hei kulta!". Ennen kuin äiti tapasi uuden miesystävänsä, hän tapasi sanoa minua ja pikkusiskoani Elliä myös nimellä kulta. Nyt hän on lopettanut sen, sillä miesystävä haluaa, että vain hänellä on oikeus hellittelynimiin tässä talossa. Hän ei myöskään ymmärrä, että ihmisillä on oikeus koskemattomuuteen, ja hän pitää oikeutenaan kasvattaa minua ja siskoani väkivalloin.
    Kävelen portaat alakertaan, ja pukeudun reippaasti mustaan takkiini ja mustiin maihinnousukenkiini. Ruskeat hiukseni peitän pään kohdalta musta-valko-raidallisella pipolla, jonka olen itse virkannut joitakin vuosia sitten. Juuri kun olen astumassa ovesta ulos, joku nykäisee minua takaapäin niin, että olen kaatua.
    - Mihis sä luulet olevas menossa? miesystävä kysyy pitäen minua edelleen tiukasti olkapäästäni kiinni.
    - Ulos, vastaan hänelle lyhyesti ja viattoman kuuloisesti.
    - Miks sä et kysyny lupaa multa? miestystävä jatkaa puristaen otettaan.
    - Koska mä en oikeestaan edes tarvii sun lupaas yhtään mihinkään. Sä taisit unohtaa, ettet olekaan mun huoltaja, vai mitä?
    - Ja kenes luvalla sitä ollaan sitte menossa? miesystävä kysyy aivan kuin ei olisi kuullut viimeistä lausettani.
    - Äidin, vastaan hänelle kuin idiootille.
    - Onko näin, Katja? äidin miesystävä kysyy käänyten nyt puolestaan äitini puoleen.
    - Kyllä, kyllä näin on, kulta, äiti vakuuttelee hätääntyneenä. Välillä en ymmärrä äitiäni ollenkaan.
    - Okei, voit mennä, Mari. Mutta tästä puhutaan vielä, miesystävä tokaisee ja päästää otteensa irtoamaan minusta.
    - Niin tai sitte ei. Nähään ehkä joskus jonain päivänä! huudahdan juostessani ovesta ulos mustan laukkuni kanssa. Sanon niin aika usein äidin miesystävälle hyvästellessäni häntä.
    Juoksen pitkin märkiä katuja ja teitä, kunnes saavun metsän reunalle. Juoksen erästä polkua pitkin, kunnes olen vanhan majani luona. Tänne minä olen aina juossut karkuun ikäviä asioita, tämä on minun ikioma piilopaikkani, oma ulottuvuuteni joka on erossa muusta maailmasta. Tänne minä juoksin piiloon myös silloin kun isäni kuoli. Välillä minusta tuntuu, ettei isän kuoleman jälkeen mikään ole onnistunut, kaikki on mennyt vain päin puuta. Ensin masennuin minä, seuraavaksi masentui äitini, joka ei tiennyt mitä tehdä kanssani. Siitäkös sitten masentuikin pikkusiskoni Elli, kun hän tunsi itsensä vain entistä enemmän hylätyksi kun äiti hääräsi vain minun ympärilläni. Yllätettyäni noin vuosi sitten pikkusiskoni viiltelemästä tajusin, minkä olen mennyt tekemään. Minä olin tuolloin neljäntoista vanha, ja Elli minua vain vuoden nuorempi. Se oli samana vuonna kun isäni kuoli lento-onnettomuudessa.
    Istun vanhalle ja kuluneelle penkille, ja annan kyynelten virrata vuolaina poskillani. Miksi kaikki parhaat kuolevat aina ensin? Miksi valaat ajautuvat rantaan? Rauhoituttuani hetken avaan suuni ja laulan laulua, joka minulle on opetettu silloin kun olin vielä alle kouluikäinen.
    - Lasken matkaan leijan kauneimman
      Se saa lentää tuulien teitä
      Toivo nousee yli ulapan
      Anna rauha, varjele meitä
      Anna rauha, varjele meitä...
Vasta viime kesän rippileirilläni sain tietää, että laulu löytyy myös nuoren seurakunnan veisukirjasta. Lauloin pienenä kappaletta rakentaessani tätä samaista majaa isäni kanssa.
    - Isä miks sä et enää ootäällä? Miks äidin piti ikinä tavata se hirviö, joka nyt luulee asuvansa mun kodissani? Miks maailma on niin epäreilu paikka? minä kuiskailen hiljaa itsekseni ja alan taas itkeä.
    - Mari, säkö siellä? kuulen parhaan ystäväni Alisan huolestuneen äänen majan ovelta. Avaan oven, ja syöksyn halaamaan Alisaa.
    - Mist sä tiesit tulla tänne? kysyn Alisalta.
    - Sä et ollu kotona nii Elli anto vinkin et voisit olla tääl, Alisa kertoo. - Mut miks sä itket? hän kysyy.
    - Äidin mies... Mua pelottaa... En voi enää olla..., minä yritän änkyttää jostakin kyynelteni seasta.
    - Mari, nyt mä en saa yhtään mitään selvää sun puheestas. Mennään meille ja puhutaan meillä, Alisa sanoo. Kävelemme lyhyen matkan parhaan ystäväni kotiin, joka on aivan metsän laidalla.
    Pian istumme jo juomassa teetä Alisan keittiössä.
    - Mari, mikä sulla on hätänä? Alisa kysyy.
    - Mulla on hätänä äidin uus miesystävä. Se haukku mua taas eilen taas typeräks teinihuoraks ku menin niihin eilisiin bileisiin se mun musta hame päällä. Eikä se ollu edes mitenkään erikoisen lyhyt tai mitää, selitän Alisalle.
    - Mut se ei jääny vaan haukkumiseks. Se vääns mun kättäni tosi kipeesti ja pakotti mut pyytää siltä anteeks vaikka senhän pitäis pyytää multa anteeks! Ja sit eilen se tuli raivoo mulle siitä kuinka huono oon koulussa, ku mun keskiarvo on vaan 8,4. Se myös syytti mua siitä, että äiti on sen kanssa onneton sen kanssa, ja käski mun kirjaimellisesti painua helvettiin mun omasta huoneestani. Ja tänää se ei meinannu päästää mua lähtee vaikka eilen se nimenomaan käski mun häipyä pois.
    - Onks toi tollast nykyään joka päivä? Ootteks te Ellin kanssa puhuneet siitä sun äidilles? Alisa kysyy.
    - Tällasta se nykyään joo on. Ollan yritetty puhuu äidille, mut se ei suostu kuunteleen meitä. Mä en enää tiie mitä mä teen, sanon surkeana.
    - Kaikista pahinta on se, että toi hyypiö haluu äidin kanssa naimisiin. Tiietsä välillä mä kiroon sitä että isän piti mennä kuolemaan, totean.
    - Mä ymmärrän sua täysin. Haluisitsä jäädä vaik nyt tänään yöks tänne nii sun ei tarttis kattella sitä miestä enää tänää? Alisa kysyy.
    - Alisa, sä se sitte oot niin kultanen! Mut käyks tää sun vanhemmilles? kysyn Alisalta.
    - Ne tulee sieltä risteilyltä vasta ylihuomenna kotiin, ei niiden tarvii tietää, Alisa toteaa kohouttaen hartoioitaan.
    - Mahtavaa. Mä soitan äidille saman tien, sanon ja kaivan puhelimeni samalla hetkellä esiin. Huomaan saaneeni viestejä äitini miesystävältä. Hän haistattaa niissä minulle pitkät ja syyttää minua taas siitä, että äiti on onneton. En vastaa yhteenkään viestiin, vaan soitan heti äidille.
    - Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Voit jättää viestin äänimerkin jälkeen, sanoo ääni puhelimesta.
    - Sitä vain, että jään Alisalle yöksi. Heihei! sanon ja katkaisin puhelun. Varmuuden vuoksi kirjoitan vielä Ellille tekstiviestin, jossa kerron olevani Alisalla yötä.
    - Ja nyt kun on angstit kerrottu, niin tehtäisiinkö jotakin kivaa? minä ehdotan.
    - Kuten mitä? Alisa naurahtaa.
    - Pelattaiskos vaikka jotain? ehdotan. Sen kummemmitta puheitta riennämme Alisan huoneeseen ja pelaamme koko illan pelikonsolilla. Menemme nukkumaan vasta joskus kolmelta yöllä.
    Yöllä minä kuitenkin näen painajaista. Unessa äitini miesystävä puukottaa ensin isäni hengiltä, ja sen jälkeen äitini. Seuraavaksi hän puukottaa kettuterrierimme Pringlesin kuoliaaksi.
    - Elli, missä sä olet olet? Tule täänne, minulla on sinulle asiaa! miesystävä huhuilee siskoani.
    - Elli, missä ikinä ootkin, älä tule tänne! Hän haluaa tappaa sinut! huudan unessani. Samassa huomaan Ellin kuolleen verisen ruumiin lojuvan minun jalkojeni juuressa, vaikkei se vielä äsken ollut siinä. Miesystävä alkaa yhtäkkiä ravistella minua ja huutaa nimeäni.
   
- Mari, herää! Mari! Alisa huutaa ravistellen minua.
    - Näitkö sä painajaista? Sä huusit aika kovaan ääneen, Alisa kysyy huolestuneena minun ollessani jo täysin hereillä.
    - Joo, siinä äidin miesystävä tappoi mun perheeni. Mut onneks se oli vaan unta, totean katse ikkunassa. Sade on jo lakannut, mutta ulkona on vielä pimeää.
    - Paljon kello muuten on? minä kysyn Alisalta.
    - Se on jo varttia yli kahdeksan. Jos vaikka herättäisiin nyt niin ehittäisiin vielä ulos ennen auringon nousua, sniinkuin silloin lapsina aina tehtiin? Alisa ehdottaa.
    - Joo, se oli silloin niin kivaa olla pihalla katselemassa auringon nousua, minä totean. Pukeudumme ja menemme hetkeksi Alisan perheen omakotitalon pihakeinuun istumaan.
    - Täällä on hiljaista, liian hiljaista, minä totean.
    - Miten niin liian hiljaista? Alisa ihmettelee.
    - Kun ei kuulu lintujen laulua. Mutta kai se on ihan normaalia, kun ne ovat kaikki jo muuttaneet etelään, minä totean.
    - Niin. Olispa kohta jo joulu, Alisa miettii.
    - Niin, olis joku syy olla onnellinen, minä totean katse taivaassa.
    - Äh, kyllä sullekki vieä onni koittaa, älä masennu uudelleen, Alisa toteaa.
    - Oikeestaan se on koittanu jo, ku mulla on tollanen sunkaltanen paras ystävä, sanon ja halaan Alisaa. Palaamme sisälle, ja huomaan puhelimeeni saapuneen viestin, joka on äidiltä.
    "Tule heti kotiin, mulla on sulle ja Ellille tärkeää kerrottavaa".  Näin lukee viestissä, jonka äitini on lähettänyt minulle.
    - Alisa, mun täytyy nyt mennä, sanon. - Äiti lähetti mulle viestiä.
    - Okei, mä voin saattaa sua jonku matkaa jos haluut? Alisa ehdottaa.
    - Voi se olis tosi kivasti tehty, sanon hänelle ja halaan häntä taas. Lähdemme kävelemään yhdessä kohti kotiani, joka on matkan päässä Alisan kodista.
    - Kiitti vielä kaikesta, sä oot mun paras ystävä! sanon Alisalle tämän kääntyessä takaisin omaa kotiaan kohti.
    - Samoin! Nähään huomenna! hän sanoo minulle.
    - Juu nähään, turvallista kotimatkaa! huudan hänen loittonevalle selälleen. Astun sisälle kotiovestani, missä äiti on minua vastassa. Riisuudun ulkovaatteistani äidin alkaessa selittää minulle: - Arvaa mitä! Mikael ei enää palaa tänne! Mä jätin sen!
    - Ai oliks sun miesystäväs nimi Mikael? En kuullu sitä ikinä kututtavan etunimellä, minä ihmettelen hymyillen.
    - Kyllä, mun ex-miesystäväni nimi on Mikael. Se alko taas tänä aamuna riitelemään mun kanssani, joten mä vaan ilmoitin, etten rakasta sitä enää. Se järkytty ja alko taas raivoamaan kuinka mä muka valehtelen sille, mutta lopulta se suostui uskomaan mua, ja lähti täältä. Ja pysyköönkin poissa meijän omasta kodistamme! äiti julistaa.
    - Voi äiti! Me ollaan niin ylpeitä susta! huudahtaa siskoni Elli, joka on huomaamattani kävellyt eteiseen viereeni. Riennämme molemmat halaamaan äitiämme. Enää ei ole isää, ei ole menneisyyden onnea. Mutta toisaalta ei ole mitään miesystävääkään, nyt on enää vain onni jäljellä.

Ensimmäiset tarut

Alku on aina hankalaa, ainakin minulle
Kyllä se tästä vielä käyntiin lähtee
Monta tarinaa vielä kerrottavana
Mutta vielä ei ole kaikkien niiden aika
Malttakaamme vielä, kaikki aikanaan
Mutta alku on aina alku
Sille me emme mahda mitään
Mutta suuri tarina on vasta alussa

- Hanna :)