Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 25. tammikuuta 2013

Muistojen juna

Juna kiitää ohitse
Muistojen juna loputon
Kullakin pysäkillä on omat muistonsa
Kaikilla oma tarinansa
Mutta miksi kaikki on niin totta

Istun junassa
En uskalla hypätä pois
Ei, en halua elää tässä muistossa
Matkaan siis seuraavalle
Mutta miksi mikään ei katoa

Katse ikkunassa
Aika kiitää ohitseni
Muistosi elää minun muistoissa
Olet poissa lopullisesti
Mutta miksi mikään ei enää elä

Kuiskaus yössä
Sinun äänesi niin olematon
Juna tuuttaa äänellä muistosi
Uusi pysäkki lähestyy jo
Mutta miksi kuulen huutoa

Juna pysähtyy
Kuuluu vain jarun ääni
Tällä pysäkillä ei ole omaa muistoa
Nousen pois junasta
Mutta miksi kaikki on sinistä

Suljen silmäni
Hymy karkaa huulilleni
Haluan tälle pysäkille muiston
Lähden täältä pian pois
Mutta miksi näen vain eteenpäin

Askeleet pimeässä
Juoksuvauhti vain kiihtyy
Minulla on jo tilaa uusille muistoille
Nyt jatkan vain eteenpäin
Mutta miksi se oli niin hankalaa

maanantai 7. tammikuuta 2013

Rakas ystäväni

Ai että mitäkö sinulle kuuluu? No kyllähän minä sen tavallaan jo tiedänkin, kysymisen ilost vain kysyn. Kyllä minä sen tiedän, että sinulla menee oikeasti päin puuta. Tietenkin minä sen tiesin, nyt pelkään aiheuttavani vain lisää kyyneliä poskillesi. En minä pahalla, en vain tiedä enää mitä tehdä. "Kyllä tämä tästä" sen olet jo useasti kuullut, mikset vain voi uskoa? Elämä hymyilee sinullekin vielä joskus. Monet kyyneleet turhat, monet muistot arpia tuoneet. Ei tarvitse unohtaa, muttei tarvitse muistaa. Ei tarvitse myöskään muistella. Tämä ei ole oikein, vaikka joku kuulisikin. Niin, kyllä joku kuulee myös pyyntösi hiljaisen, siitä voin olla varma. Mutta mitä tehdä, kun ei tiedä mitä tehdä? Siinäpä meille vasta ongelma. Mutta tulevaisuutta ei tarvitse vielä miettiä. Carpe diem, elä hetkessä. Se jolla oli ennen niin paljon onnea, täytyy sen uida nyt paskassa. Se joka ui nyt paskassa, on myöhemmin onnellinen. Jokainen on oman elämänsä tähti ja jokaisen tulee seurata sydäntään. Mutta kenenkään ei pitäisi joutua näin kärsimään, ja teen kaiken voitavani sinun eteesi. Mutta en vain vielä tiedä miten tehdä yhtään mitään. Mutta kyllä se vastaus tulee, ennemmin tai myöhemmin. Moni asia ei ole minullekaan vielä täysin selvä, mutta kaikkea minunkaan ei välttämättä edes kuulu tietää. Mutta kyllä tämä tästä, usko pois.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Parempi näin

Sadepisarat ropisevat bussipysäkin kattoa vasten, ja kylmä tuuli tanssittaa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä muistuttaen minua siitä, kuinka aika etenee koko ajan talvea kohti. Kukaan ei tiedä minne olen menossa, mutta sillä ei kai olen niin väliä. Kaikki arvaavat sen kuitenkin. Bussi saapuu ja nousen sen kyytiin aivan omissa ajatuksissani. Kuulokkeet korvillani minä leimaan bussikorttini, ja menen istumaan vakiopaikalleni, keskimmäisten ovien luokse.
    Havahdun ajatuksistani kun tunnen puhelimen värinän taskussani.
    - Missä olet, Andy? kysyy pikkuveljeni Andrew linjan toisessa päässä.
    - Matkalla Lilan luo, itse asiassa istun bussissa. Miten niin? kysyn veljeltäni.
    - Kun Michael, Daniel ja Peter ovat täällä kotona. Monelta ajattelit tulla kotiin? veljeni kysyy. Michael, Daniel ja Peter ovat myös veljiäni, he ovat kaikki minua vanhempia. Olen perheen ainoa tyttölapsi. Oikea nimeni on Anny, mutta en pidä nimestäni ollenkaan, joten kaikki kutsuvat minua Andyksi. Välillä ihmiset unohtavat, että minä olen oikeasti tyttö, kun näytän pojalta ja käyttäydyn kuin poika. Johtunee ehkä siitä, että minulla on neljä veljeä...
    - Sano heille, että tulen vasta illalla kotiin, sanon puhelimeen.
    - Okei, veljeni vastaa ja katkaisee puhelun hyvästelemättä. En moiti ketään tuon tavan omaavaa, sillä teen itsekin aina noin. Pian saavun pysäkille, ja nousen pois bussista. Kävelen ystäväni talolle, ja astun rappuun. Ikäväkseni huomaan hississä kyltin "EPÄKUNNOSSA" ja kiroan mielessäni ystäväni Lilan, joka asuu viidennessä kerroksessa. Kävellessäni portaita ylös kompastun johonkin löysään. Huomaan, että jalkojeni juuressa makaa ystäväni, tajuttomana.
    - Lila? Herää! minä toistelen yrittäessäni ravistella ystävääni hereille. Hän ei herää, joten tarkistan hänen hengittävän vielä. Onneksi en mene tällaisissa tilanteissa paniikkiin.
    - Hyvä, sinä hengität vielä, totean tuntiessani hänen hengityksensä kämmeneni selkäpuolella. Kääntäessäni ystävääni kylkiasentoon yllätyn siitä, kuinka kevyt hän oikeastaan on. Epäilen hänen laihtuneen useita kiloja sen jälkeen kun olemme viimeksi noin puolitoista kuukautta sitten nähneet. Käännettyäni hänet kylkiasentoon soitan hätänumeroon. Tämä ei tosiaankaan ole ensimmäinen kerta, kun joudun hätänumeroon soittamaan, sillä veljeni Andrew ja Peter joutuvat onnettomuuksiin vähän väliä.
    - Hätäkeskus, kuuluu ääni puhelimestani.
    - Hei, täällä soittaa Anny Euryth osoitteesta Kivisaarentie 6B. Täällä rappukäytävässä on tajuton tyttö, joka hengittää ja on laitettu jo kylkiasentoon, muttei herää. Häntä on myös yritetty ravistella hereille, kerron hätäkeskuksen naiselle.
    - Osaatteko arvioida, kuinka kauan hän on ollut tajuttomana? hätäkeskuksen nainen kysyy.
    - Ainakin kaksikymmentä minuuttia, tajuttomuus havaittiin kaksikymmentä minuuttia sitten, kerron.
    - Ovatko hänen kavonsa normaalista poikkeavan väriset? nainen kysyy.
    - Joo, hän on hieman normaalia kalpeampi, vastaan ja kiroan mielessäni sitä, etten aiemmin huomannut ystäväni kalpeutta.
    - Selvä. Lähetämme heti apua paikalle. Soittakaa, jos tytön tila muuttuu. Voitte sulkea puhelun, nainen sanoo minulle.
    - Kiitos, kuulemiin, sanon ja katkaisen puhelun. Tässä sitä nyt ollaan, ajattelen. Toivottavasti Lilalle ei ole sattunut mitään vakavaa.
    Kahdeksan pitkän minuutin kuluttua ambulanssi saapuu, ja Lila lastataan paareilla ambulanssiin. Lilan kotona ei ole ketään, joten hänen vanhemmilleen soitetaan, ja minä lähden ystäväni mukana sairaalaan.
    Istun sairaalan odotushuoneessa Lilan äidin, pikkusiskojen Matildan ja Sinin ja ystävieni Annin ja Emmyn kanssa. Lääkäri astelee huoneeseen kasvoillaan vakava ilme.
    - Hänen tilansa on nyt vakaa. Hän on hereillä ja voi hyvin, mutta hänen verensokerinsa on alhainen.Voitte mennä katsomaan häntä, mutta haluamme pitää häntä täällä vielä yhden yön.
    - Selvä, kiitos paljon teille. Ehkä olisi järkevintä, että emme menisi kuitenkaan kaikki samaan aikaan, vai kuinka? Lilan äiti kysyy.
    - Joo, menkää te vain, Emmy sanoo ja luo sekä minuun että Anniin merkitsevän katseen. - Me varmaan voimme käydä katsomassa häntä huomennakin.
    - Okei, minä menen sitten Matildan ja Sinin kanssa, Lilan äiti sanoo ja lähtee tyttöjen kanssa lääkärin johdolla Lilan huonetta kohti. Me kolme puolestaan jäämme odotushuoneeseen keskustelemaan.
    - Mitä ihmettä mahtaa taas olla meneillään? Ann pohtii ääneen.
    - Se olisi kiva tietää. Mitä siis tarkalleen ottaen tapahtui, Andy? Emmy kysyy minulta.
    - En tiedä. Löysin hänet makaamasta tajuttomana heiddän rappukäytävästään, minä kerron. - Ilmeisesti hän oli vain menettänyt tajuntansa alhaisen verensokerinsa vuoksi.
    - Alhaisen verensokerinsa vuoksi...? Ann ihmettelee.
    - Niin. Kuulithan sinä itsekin, kun lääkäri puhui siitä, Emmy sanoo.
    - En minä sitä, vaan ei kai hä ole...? Ann aloittaa.
    - Ei varmastikaan ole, keskeytän hänet. - Hän ei sellaiseen leikkiin lähtisi.
    - Ei hän edes pystyisi sellaiseen, hän rakastaa liikaa suklaata. Ja kai se olisi joa aiemmin tullut ilmi? Emmy pohtii naurahtaen.
    - Totta. Hän ei vain tänään ollut ehtinyt syömään mitään, olin asettanut hänelle tälle päivälle niin aljon tehtäviä ja vaatimuksia. Kyllä hän olisi syönyt jos olisi ehtinyt, sanoo Lilan äiti, joka on jossakin vaiheessa ilmestynyt selkämme taakse.
    - Huh, sepä onkin helpottavaa kuulla. Voiko hänen luokseen siis mennä? Ann kysyy.
    - Kyllä, kyllä voi mennä. Nyt siellä ei ole ketään, Lilan äiti sanoo.
    - Selvä, kiitos! sanon, ja lähdemme kolmisin kävelemään kohti parhaan ystäväni sairaalahuonetta. Koputan oveen neljä kertaa, ja astumme sisälle.
    - Kiitos, että tulitte, Lila sanoo, ja nousee istumaan meidät nähdessään.
    - Luojan kiitos sinä olet kunnossa! Ann huudahtaa, ja halaamme kaikki Lilaa, ystäväämme.
    - Ihan totta, ei minulla mitään hätää ole. Nälkä vain pääsi kasvamaan liian suureksi, en ole koko päivänä ehtinyt syömään mitään, kun olen toteuttanut äitini toimeksiantoja, Lila kertoo. - Noh, onpahan ainakin ruokahalut sitten tallella...
    - Hyvä, että kaikki päättyi näin, eikä käynyt pahemmin, minä totean. Lähdemme Lilan luota vasta sairaalan virailuajan päätyttyä kello kahdeksalta. Siihen asti juttelemme pitkästä aikaa nelisin kaikesta mahdollisesta. Lähden kotiin hyvillä mielin siitä, että kaikki on taas niinkuin pitääkin.