Parempi näin

Sadepisarat ropisevat bussipysäkin kattoa vasten, ja kylmä tuuli tanssittaa syksyn kauniita, värikkäitä lehtiä muistuttaen minua siitä, kuinka aika etenee koko ajan talvea kohti. Kukaan ei tiedä minne olen menossa, mutta sillä ei kai olen niin väliä. Kaikki arvaavat sen kuitenkin. Bussi saapuu ja nousen sen kyytiin aivan omissa ajatuksissani. Kuulokkeet korvillani minä leimaan bussikorttini, ja menen istumaan vakiopaikalleni, keskimmäisten ovien luokse.
    Havahdun ajatuksistani kun tunnen puhelimen värinän taskussani.
    - Missä olet, Andy? kysyy pikkuveljeni Andrew linjan toisessa päässä.
    - Matkalla Lilan luo, itse asiassa istun bussissa. Miten niin? kysyn veljeltäni.
    - Kun Michael, Daniel ja Peter ovat täällä kotona. Monelta ajattelit tulla kotiin? veljeni kysyy. Michael, Daniel ja Peter ovat myös veljiäni, he ovat kaikki minua vanhempia. Olen perheen ainoa tyttölapsi. Oikea nimeni on Anny, mutta en pidä nimestäni ollenkaan, joten kaikki kutsuvat minua Andyksi. Välillä ihmiset unohtavat, että minä olen oikeasti tyttö, kun näytän pojalta ja käyttäydyn kuin poika. Johtunee ehkä siitä, että minulla on neljä veljeä...
    - Sano heille, että tulen vasta illalla kotiin, sanon puhelimeen.
    - Okei, veljeni vastaa ja katkaisee puhelun hyvästelemättä. En moiti ketään tuon tavan omaavaa, sillä teen itsekin aina noin. Pian saavun pysäkille, ja nousen pois bussista. Kävelen ystäväni talolle, ja astun rappuun. Ikäväkseni huomaan hississä kyltin "EPÄKUNNOSSA" ja kiroan mielessäni ystäväni Lilan, joka asuu viidennessä kerroksessa. Kävellessäni portaita ylös kompastun johonkin löysään. Huomaan, että jalkojeni juuressa makaa ystäväni, tajuttomana.
    - Lila? Herää! minä toistelen yrittäessäni ravistella ystävääni hereille. Hän ei herää, joten tarkistan hänen hengittävän vielä. Onneksi en mene tällaisissa tilanteissa paniikkiin.
    - Hyvä, sinä hengität vielä, totean tuntiessani hänen hengityksensä kämmeneni selkäpuolella. Kääntäessäni ystävääni kylkiasentoon yllätyn siitä, kuinka kevyt hän oikeastaan on. Epäilen hänen laihtuneen useita kiloja sen jälkeen kun olemme viimeksi noin puolitoista kuukautta sitten nähneet. Käännettyäni hänet kylkiasentoon soitan hätänumeroon. Tämä ei tosiaankaan ole ensimmäinen kerta, kun joudun hätänumeroon soittamaan, sillä veljeni Andrew ja Peter joutuvat onnettomuuksiin vähän väliä.
    - Hätäkeskus, kuuluu ääni puhelimestani.
    - Hei, täällä soittaa Anny Euryth osoitteesta Kivisaarentie 6B. Täällä rappukäytävässä on tajuton tyttö, joka hengittää ja on laitettu jo kylkiasentoon, muttei herää. Häntä on myös yritetty ravistella hereille, kerron hätäkeskuksen naiselle.
    - Osaatteko arvioida, kuinka kauan hän on ollut tajuttomana? hätäkeskuksen nainen kysyy.
    - Ainakin kaksikymmentä minuuttia, tajuttomuus havaittiin kaksikymmentä minuuttia sitten, kerron.
    - Ovatko hänen kavonsa normaalista poikkeavan väriset? nainen kysyy.
    - Joo, hän on hieman normaalia kalpeampi, vastaan ja kiroan mielessäni sitä, etten aiemmin huomannut ystäväni kalpeutta.
    - Selvä. Lähetämme heti apua paikalle. Soittakaa, jos tytön tila muuttuu. Voitte sulkea puhelun, nainen sanoo minulle.
    - Kiitos, kuulemiin, sanon ja katkaisen puhelun. Tässä sitä nyt ollaan, ajattelen. Toivottavasti Lilalle ei ole sattunut mitään vakavaa.
    Kahdeksan pitkän minuutin kuluttua ambulanssi saapuu, ja Lila lastataan paareilla ambulanssiin. Lilan kotona ei ole ketään, joten hänen vanhemmilleen soitetaan, ja minä lähden ystäväni mukana sairaalaan.
    Istun sairaalan odotushuoneessa Lilan äidin, pikkusiskojen Matildan ja Sinin ja ystävieni Annin ja Emmyn kanssa. Lääkäri astelee huoneeseen kasvoillaan vakava ilme.
    - Hänen tilansa on nyt vakaa. Hän on hereillä ja voi hyvin, mutta hänen verensokerinsa on alhainen.Voitte mennä katsomaan häntä, mutta haluamme pitää häntä täällä vielä yhden yön.
    - Selvä, kiitos paljon teille. Ehkä olisi järkevintä, että emme menisi kuitenkaan kaikki samaan aikaan, vai kuinka? Lilan äiti kysyy.
    - Joo, menkää te vain, Emmy sanoo ja luo sekä minuun että Anniin merkitsevän katseen. - Me varmaan voimme käydä katsomassa häntä huomennakin.
    - Okei, minä menen sitten Matildan ja Sinin kanssa, Lilan äiti sanoo ja lähtee tyttöjen kanssa lääkärin johdolla Lilan huonetta kohti. Me kolme puolestaan jäämme odotushuoneeseen keskustelemaan.
    - Mitä ihmettä mahtaa taas olla meneillään? Ann pohtii ääneen.
    - Se olisi kiva tietää. Mitä siis tarkalleen ottaen tapahtui, Andy? Emmy kysyy minulta.
    - En tiedä. Löysin hänet makaamasta tajuttomana heiddän rappukäytävästään, minä kerron. - Ilmeisesti hän oli vain menettänyt tajuntansa alhaisen verensokerinsa vuoksi.
    - Alhaisen verensokerinsa vuoksi...? Ann ihmettelee.
    - Niin. Kuulithan sinä itsekin, kun lääkäri puhui siitä, Emmy sanoo.
    - En minä sitä, vaan ei kai hä ole...? Ann aloittaa.
    - Ei varmastikaan ole, keskeytän hänet. - Hän ei sellaiseen leikkiin lähtisi.
    - Ei hän edes pystyisi sellaiseen, hän rakastaa liikaa suklaata. Ja kai se olisi joa aiemmin tullut ilmi? Emmy pohtii naurahtaen.
    - Totta. Hän ei vain tänään ollut ehtinyt syömään mitään, olin asettanut hänelle tälle päivälle niin aljon tehtäviä ja vaatimuksia. Kyllä hän olisi syönyt jos olisi ehtinyt, sanoo Lilan äiti, joka on jossakin vaiheessa ilmestynyt selkämme taakse.
    - Huh, sepä onkin helpottavaa kuulla. Voiko hänen luokseen siis mennä? Ann kysyy.
    - Kyllä, kyllä voi mennä. Nyt siellä ei ole ketään, Lilan äiti sanoo.
    - Selvä, kiitos! sanon, ja lähdemme kolmisin kävelemään kohti parhaan ystäväni sairaalahuonetta. Koputan oveen neljä kertaa, ja astumme sisälle.
    - Kiitos, että tulitte, Lila sanoo, ja nousee istumaan meidät nähdessään.
    - Luojan kiitos sinä olet kunnossa! Ann huudahtaa, ja halaamme kaikki Lilaa, ystäväämme.
    - Ihan totta, ei minulla mitään hätää ole. Nälkä vain pääsi kasvamaan liian suureksi, en ole koko päivänä ehtinyt syömään mitään, kun olen toteuttanut äitini toimeksiantoja, Lila kertoo. - Noh, onpahan ainakin ruokahalut sitten tallella...
    - Hyvä, että kaikki päättyi näin, eikä käynyt pahemmin, minä totean. Lähdemme Lilan luota vasta sairaalan virailuajan päätyttyä kello kahdeksalta. Siihen asti juttelemme pitkästä aikaa nelisin kaikesta mahdollisesta. Lähden kotiin hyvillä mielin siitä, että kaikki on taas niinkuin pitääkin.