Hänen muistokseen

En halua sanoa mitään. Istun vain siinä hiljaisessa huoneessa, jossa en ikinä ole oikeasti edes viihtynyt. Haluaisin lähteä pois, mutten voi. Haluaisin vain antaa olla ja unohtaa, mutta joka keskiviikko kello kuudesta eteenpäin minun on pakko puhua kaikesta siitä, mitä en halua muistaa, kaikesta minkä toivon unohtavani. Tänään on taas keskiviikko, ja nyt minun on taas pakko puhua.
    - Laura? Oletko sinä tässä maailmassa enää? minulta kysytään.
    - Ai mitä? Joo, olen..., mutisen hiljaa vastaukseksi. Kyllähän minä täällä olen, vaikka Lottaa ei enää ole. Ei ole enää vähään aikaan ollut, eikä myöskään tule enää ikinä olemaankaan, ja minä tiedän sen kai ehkä jopa liiankin hyvin.
    - Laura, mikset sinä vastaa kysymykseeni? minulta kysytään.
    - En... En vaan koe tarpeelliseksi puhua aiheesta, haluan vain antaa olla ja unohtaa kaiken. Aloittaa elämäni alusta ilman, että minun tarvitsee koko ajan muistella maaliskuun kahdettakymmenettäneljättä päivää ihan koko ajan. Ikään kun se ei muutenkin tulisi aina väistämättä mieleeni, joka asiasta mitä teen, joka lauseesta minkä sanon, joka ajatuksesta mitä ajattelen..., minä sanon ja purskahdan itkuun.
    - Laura, tämä on ainoa keinosi päästä yli pikkusiskosi poismenosta. Me molemmat tiedämme, mitä olet joutunut käymään läpi ja mitä käyt parhaillasi läpi, ja siksi sinä olet täällä. Ota vastaan se apu mitä tarjotaan, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, minulle kerrotaan. Ei, mikään ei voi enää käätyä parhain päin, ei enää ilman Lottaa. Eikä kukaan tiedä, mitä minä käyn syvimmällä sisälläni läpi. En edes minä itse tiedä, tiedän vain että se jokin syö minua sisältäpäin, kalvaa sieluani ja hitaasti ja kivuliaasti se jokin tekee minusta vielä lopun.
    - Anteeksi, ei tämän ollut tarkoitus mennä näin, minä sanon aivan yhtäkkiä. En tosin tiedä miksi sanoin niin, sanoinpahan vain.
    - Ei, tämä on täysin normaalia. Läheisen ja eteenkin nuoren kuolema herättää ihmisessä aina ristiriitaisia tunteita, ja se on aivan normaalia, minulle vastataan. Samassa tajuan, miten naurettava ihminen minä oikeastaan olenkaan. Istun täällä itkemässä siskoni kuolemaa, asiaa jolle en voi tehdä mitään, vaikka tuolla ulkona minulla olisi vielä elämä elettävänä. Samassa pieni hymy nousee kasvoilleni.
    - Tiedätkö, tajusin juuri, ettei minun kannata tuhlata elämääni itkemällä neljän seinän sisällä, minä aloitan.
    - Tai siis onhan se ihan normaalia surra, mutta tosiasia on se, ettei menneitä voi muuttaa. Vaikka kuinka itkisin ja parkuisin ja viiltelisin yksin huoneessani, ei se enää herättäisi Lottaa henkiin. Miksi turhaan itkeä jotakin sellaista, mihin ei voi itse enää vaikuttaa? Tajusin, että minulla on vielä elämä elettävänäni, ja aion tehdä loppuun asti sen, mitä Lotta ei voinut koskaan tehdä, ihan vain hänen muistokseen, jossei muuten. Mitähän Lottakin sanoisi jos näkisi minun tällä tavoin tuhoamassa itse itseäni sisältä päin? minä mietin ääneen ylpeänä hymyillen.
    - Noniin, alathan sinä saamaan jutun juonesta kiinni. Mutta kello on jo paljon, pärjääthän yksin kotiisi asti kun on pimeääkin? minulta kysytään. Näin minulta kysytään joka keskiviikko, vaikkei ulkona edes olisi oikeasti pimeää.
    - Kyllä pärjään, minulla on kaikki hyvin, minä vastaan. Ja tällä kertaa minun ei edes tarvinnut valehdella, kun sanoin, että minulla on kaikki hyvin. Vaikka Lotta onkin nyt Taivaassa, niin minä olen täällä Maassa, ja minä aion ottaa siitä kaiken ilon irti, jossei muuten niin ihan vaan vaikka Lotan muistoksi. Annan itselleni uuden mahdollisuuden elää, jossei muuten niin ihan vain hänen muistokseen.