Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 22. helmikuuta 2013

Vaikka talvi on

Mitä pienestä pakkasesta
Kun on mieli täynnä lämpöä
Ei ole kylmä, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä pimeydestä
Kun valo täyttää maan
Ei ole yö, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä hiutaleesta
Kun hohtaa hanki puhtaana
Ei ole märkää, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä jäästä
Kun tanssija kaunis hypähtelee
Ei ole liukas, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä kyyneleestä
Kun hymy valtaa kasvot
Ei ole suru, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä epäonnesta
Kun onni piilee pilvien lomassa
Ei ole onnetonta, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä valosta
Kun pimeys on jo poissa
Ei ole turhaa, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä onnesta
Kun varjot eivät enää saarra
Ei ole suruja, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä talvesta
Kun sen timantit ovat ikuisia
Ei ole kestävää, ei
Vaikka talvi on

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ei se ollu sun syys

Sade ropisee vasten ikkunalasia minun kävellessäni istumaan vakiopaikalleni ikkunalaudalle. Katselen ikkunasta, kuinka isä kävelee ulos ovesta pois pihalta, ja lopulta ulos pihaportista. Miksi tämän kaiken oli määrä päättyä näin?
    Kuulen koputusta huoneeni ovelta, ja pian isosiskoni astuu huoneeseen sisälle. Kasvoni ovat vieläkin kaikista itketyistä kyyneleistä märät ja turvonneet.
    - Mä tiesin että sä olisit täällä, siskoni aloittaa ja kävelee luokseni.
    - Se oli mun syytä vai mitä? kysyn itkuisella äänellä siskoltani.
    - Äh, älä nyt hassuja puhu, ei se tietenkään ollu sun syytäs! Miks ihmeessä olis ollu? siskoni kysyy minulta.
    - Sä et ehkä tienny, mutta äiti ja isä riiteli pääasiassa mun kasvatuksestani ja haukkui toisiaan aina silloin ku mä olin tehny jotain väärää. Että kyllä se ainakin osin mun syyni on, minä kerron siskolleni.
    - Hei arvaas mitä? Äiti ja isä riitelivät tosta jo silloin kun mä olin sun ikänen, ne riiteli mun kasvatuksesta. Että ei niitten ero ole sun syytäs, niillä on ihan jotain muita syitä miksei ne enää tullukaan toimeen, siskoni kertoo minulle.
    - Mut miks ne sit eros? kysyn katse ikkunassa. Oikeastaan en tiedä, että haluanko edes tietää, mutta kysymys vain tuli ulos suustani sen enempää ajattelematta.
    - Itse asiassa mäkään en sitä kunnolla tiedä. Mä tiedän vaan, että ei se kummastakaan meistä johtunut, ei kumpikaan niistä olis voinu tehä sitä meille. Turhaan sä taas itseäs kaikesta syytät, siskoni sanoo minulle.
    - Hah, niinhän te kaikki väitätte, ihan vaan etten pahentais tilannetta entisestään, minä tuhahdan.
    - Noh, älä sitte usko kun et kerran halua, siskoni naurahtaa.
    - Mä en ymmärrä miten sä voit edes hymyillä, totean hänelle.
    - Hmm, aika helposti se näyttää onnistuvan. Ajattele, meijän ei enää tarvii kuunnella sitä hirveetä huutoa täällä, jollei äiti nyt repäse jostain jotai uutta miestä ja riitele sit sen kanssa, siskoni toteaa.
    - Totta toikin kai on, mutta miten mikään voi enää jatkua kun täällä ei ole enää mikään ennallaan? pohdin.
    - Helposti. Tuu, me molemmat tarvitaan nyt kyllä jotain muuta ajateltavaa, siskoni toteaa.
    - Joo, oikeassa oot. Mennään ajelulle, ajetaan Helsinkiin asti, minä ehdotan.
    - Joo mennään, siskoni sanoo. Ja tuossa tuokiossa istumme molemmat autossa musiikit kunnolla soiden ja molemmilla kokikset kourassa.