Syksyn kierre

Ulkona sataa
Astut ulos ilman varjoa
Et ole sokeria
Et varsinkaan suolaa
Vaikka tunnet silti murtuvasi
Laukkusi on liian täynnä

Näet mustaa
Vaikka on jo uusi aamu
Se sama kehä on taas täällä
(aamu vaihtui päiväksi)
Siitä ei pääsekään pois
Ei ainakaan tällä tavoin

Yksin vapaaehtoisena
Istut nurkkaasi niin suojaisaan
Missä on kaverisi
(se jonka melkein tunsit)
Hän lähti jo pois

Tulee ilta ja tulee yö
Huomenna on uusi päivä
Tai niin sinä ainakin toivoit
(ehkä sitten ylihuomenna)
Astut ulos ja lukitset oven
Ja ulkona sataa yhä

Todellisuutta

Sateenkaaren väret maalautuvat paperille
Vihreää, oranssia, violetttia, ruskeaa
Sokeat silmät eivät näe värejä
Punaista, keltaista, sinistä
Vain häivähdyksiä valossa
Mustaa, valkoista
Maailma ympärillä
Harmaata

Melodia kaunis kantautuu äärettömiin
Nuotteja, säveliä, rytmiä musiikin
Kuurot korvat eivät kuule melodiaa
Puhetta, sanoja, kuiskauksia
Vain viittomia sormien
Melua, melskettä
Maailma ympärillä
Äänetöntä

Vaikka näkisitkin kaikki maailman värit
Tuntisit jokaisen sävyn erikseen
Vaikka kaikki maailman silmät saisitkin
Erottaisit sudet, vuohet ja lampaat toisistansa
Et siltikään näkisi
Mitä ympärilläsi tapahtuu

Vaikka kuulisitkin kaikki maailman melodiat
Tuntisit jokaisen äänen erikseen
Vaikka kaikki maailman korvat saisitkin
Erottaisit kutsun, puheen ja kuiskauksen
Et siltikään kuulisi
Mitä ympärilläsi tapahtuu

Sillä maailma, jossa elämme
Se on sekä kuuro että sokea

Kun juoksee tarpeeksi itään, huomaa tulleensa länteen             Kun juoksee tarpeeksi pohjoiseen, huomaa tulleensa etelään               Kun juoksee tarpeeksi kauas pois, huomaa tulleensa takaisin                     Sade ropisee vasten kattoja rauhoittaen sinun mielesi             Pieneen hetkeen mahtuu paljon asioita                                                  Voi jos huomennakin sataisi   Silloin kukaan ei ehkä huomaisi                   Yksinäisiä kyyneleitäsi                      Tuskaasi äänetöntä                              Keskellä koulun pihamaata              Sateeseen on niin helppo hukuttaa murheet                                                Kun kukaan ei edes näe    

Suolaa

Voisinko palauttaa tämän vanhan haavan
Se ei ole enää aikoihin vuotanut
Ikävä kyllä meillä ei ole palautusoikeutta
Voimme tosin avata haavan
(Voimme avata sen vuotamaan uudelleen)
Lisätäänkö suolaa
Ei, en halunnut haavaa taas auki (halusin siitä eroon)
Suolan jälkeen varmasti kirvelee
Kiitos käynnistä ja tervetuloa uudelleen

Lokakuu

Lunta sataa vaikka on vasta lokakuu
Kävelen kotiin mietteissäni
Pahaa aavistamatta

Avaan oven vaikka se olisikin lukossa
Istun sohvalle väsyneenä
Ja kuuntelen hiljaa kun kerrotaan
Että olet poissa ikuisesti

"Hän on tänä iltana kuollut", ikuisesti poissa
Ei enää ikinä niitä hetkiä, oliko kaikki aivan turhaa?
Kaikki ne ajatukset, toiveet
Rukouksenikin
Turhaako se kaikki oli?

Toiveet ne turhat
"Ei enää kipua, ei enää surua"
Kultaa mielesi muistoillasi
(Eiväthän ne katoa, eiväthän?)

Sinä et enää herännyt
Ei nähty järkeä pitää laitteita päällä
Hiljaisuus oli rikkoutumaton
Vaikka kuoleman piipitys kuului taustalla

Ja niin
Niin sinä lähdit
Jättäen jälkeesi surua ja tuskaa (hiljaisuutta)
Taistelu on jo käyty
Mutta kukaan ei ole vielä voittanut
Lähdit paikkaan parempaan
Kohtaammehan vielä?

Lunta sataa tiiviimmin
Puhtaampaa, valkoisempaa lunta
Harmaita pilviä taivaalla
Ja uusi, valkoisempi pilvi

Vaikka se siltä tuntuukin

Avaat ikkunan ja katsot pimeään
Ei näy rajoja, vain heikkoa valoa ikkunasta
Taas se sama painajainen
Taas se sama musta kehä ympäröi sinut
Ihan niinkuin ennenkin
Et tiedä, jaksatko yksin

Katsot taivaalle ja huokaiset syvään
Et kuule muiden ihmisten kaukaisia ääniä
Taas se sama kylmyys
Taas se sama musta kehä ympäröi sinut
Ihan niinkuin ennenkin
Tiedät, ettet ole yksin

Et enää tiedä mitä sanoa tai tehdä
Et enää jaksa tätä samaa rataa kauaa
Voisiko edes ulkovalon laittaa päälle?
Voisiko seuraava aamu jo valjeta?

Kauhulla seuraavaa aamua odotat
Turhaan sinä sitä mietit
Taas se sama musta kehä ympäröi sinut
Älä anna sille valtaa

Et ole yksin vaikka siltä se tuntuukin
Et ole ollut yksin
Et ole nyt yksin
Et ole huomenna yksin
Vaikka se siltä tuntuukin

Ääripäiden vaihtelua (Silloin et tiennyt)

Muistatko vielä sen päivän
Sateisen kahdeksannen luokan
Silmilläsi aurinkolasit
Päälläsi poikien huppari
Sen päivän kun aurinkokin paistoi vielä
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen hetken
Sen onnettoman iltapäivän kaukaisen
Sohvalla olohuoneessa
Ympärillä vain kyyneleitä
Sen uuden portin sinä tahtomattasi avasit
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen vuoden
Piinallisen ja tuskaisimman pitkiin aikoihin
Yksin bussin penkillä
Missä oli se mitä olisit tarvinnut
Et itse elämääsi määrännyt päiviäsi täyttänyt
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen uuden alun
Sen mikä joskus oli ehkä jopa tullakseen
Ystäviä ja onnen hetkiä
Aitoja ensimmäistä kertaa
Toivoit hetkien niiden kestävän ehkä ikuisesti
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä sen iltapäivän
Liu'uit mäkeä alas ystävien kävellessä
Hymyä ja naurua
Aitoja olivat tunteita
Tiesit sen olevan aitoa ja kaiken sen kestävät
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä ne riidat
Tappelut kaukaiset ja niin pelottavat
Turhia oli sanoja
Et niitä voinutkaan käsittää
Alkoi vaihe uusi aikojen kaikkien kirjoissa
Silloin et tiennyt

Muistatko vielä ne onnen hetket
Iltapäivät jolloin tajusit asioiden todellisen laidan
Ne kyyneleet
Kun sinä ne vuodatit
Luulit silloin pääseväsi ehkä eteenpäin omin voimin
Silloin et tiennyt

Silloin et tiennyt
Mitä huominen tuo mukanaan
Silloin et tiennyt
Mikä tänne luokses jäädä saa
Silloin et tiennyt
Mitä on elää juuri sinun elämääsi
Silloin et tiennyt
Mikä olisi tilanteesi nyt tänään
Silloin et tiennyt
Mikä sinua jonakin päivänä odottaa
Etkä sitä nytkään arvaa

Miksi se kaikki meni näin
Ehkä sillekkin oli jokin oma tarkoituksensa.

Niin, ehkä.

Osasitko odottaa

Kirjoitan
Sulle viestiä kirjoitan
Kaiken sulle kerroin
Nyt hiljaa itseksein oon
Oot poissa
Sä et ikinä vastannut
Ootin mä päiviä
Tunteja ja vuosia

Mitä tapahtui, mihin katosi
Se vuosien välinen yhteys
Se mikä joskus täälläkin oli
Mitä tapahtui, mihin katosit
Sä et mua oikeesti jättänyt

Osasitko odottaa
Tätä ikuista polkua
Joka meitä eri suuntiin repii
Huominen on meitä varten
Osasitko odottaa
Tätä ikuista kuolemaa
Joka joskus meidätkin tavoittaa
Eilinen ei ole meitä varten
Osasitko odottaa

Muistelen
Niitä hetkiä kaivaten
Kun oli valoisaa
Kun en nähnyt kuolemaa
Kaivaten
Aikoja viime vuosien
Kun me nähtiin vielä
Silloin jos oisin tiennyt

Huominen tuo päivä eilinen
Ei sen pitänyt päättyä näin
Eilinen tuo päivä huominen
Jo ohi on aika silloinen
Huominen tuo päivä eilinen
Ei sen pitänyt päättyä näin
Eilinen tuo päivä huominen
Jo ohi on aika silloinen
Sinua kaivaten

Mutta yksi on varmaa;
Me emme hajoa
Sinä ja minä
Yhdessä aina

Mitä väliä?

Katson mietteissäni ulos ikkunasta
On huomenna päivä uusi
Vaikka niin ei jaksaisikaan uskoa
Mutta onko sillä edes väliä?

Ajaa bussi taas kerran tiellä ohitseni
Katselen tielle, autiolle
Vielä en kuitenkaan ole lähdössä, en
Mutta onko sillä edes väliä?

Näen pilviä harmaita, vasten taivasta
Ikuisuus saa odottaa vielä
Minä jaksan vielä, elän vielä huomiseen
Mutta onko sillä edes väliä?

Pimenee taivas, taittuu päivä yöksi
Yön pimeys peittäköön valon
Hetki hetkeltä aika rientää eteenpäin
Mutta onko sillä edes väliä?

Tulee pian huominen, pian on jo torstai
Siihen asti jaksan kai vielä
Ajaa bussikin jo takaisin päätepysäkilleen
Ja kyllä, sillä on paljon väliä.

Mitä jos se olisit ollut sinä?

Hän makaa maassa tajuttomana
Ei, eli liiku, eikä puhu
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla auttajaa, ihan yksin
Mitä jos kukaan ei auta?

Kulkee ohi perheenisä
Ei auta, halveksien katsoo
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla äitiä, vailla apua isän
Mitä jos se olisi lapsesi?

Kulkee ohi mies puvussa
Ei katso, ei tahdo koskea
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla rahaa, vailla suojaa
Mitä jos siinä olisi pomosi?

Kulkee ohi omaishoitaja
Ei ehdi, kädet täynnä työtä
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla rakkaita, vailla tukea
Mitä jos se olisi poikasi?

Kulkee ohi mies rollaattorilla
Ei pysty, vaikka kovin haluaisikin
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Vailla hoitoa, vailla tulevaisuutta
Mitä jos se olisi vaimosi?

Ilta hämärtyy ja hiljenee maa
Ei hengitä, eikä enää elä
Yksin toinen kylmässä maassa makaa
Nyt pilven reunalla, paremmassa paikassa
Mitä jos se olisit ollut sinä?

Ilmojen hallitsija

Avaan ikkunan ja katson ulos
Niin, niin houkuttelevaa
Tuuli puhalta hiukseni sekaisin
Niin, nii houkuttelevaa

Istun ikkunalle ja katselen ulos
Niin, niin vaarallista
Tuuli vain yltyy yltymistään
Niin, niin vaarallista

Hivuttaudun lähemmäs reunaa
Niin, niin tappavaa
Tuuli muuttaa muotoaan myrskyksi
Niin, niin tappavaa

Tartun ikkunan karmiin tiukemmin
Niin, niin hankalaa
Tuuli puhaltaa myrskyä suoraan kasvoilleni
Niin, niin hankalaa

Suljen silmäni ja mietin pienen hetken
Niin, niin ahdistavaa
Tuuli yltyy myrskystä hurrikaaniksi
Niin, niin ahdistavaa

Päätän palata takaisin sisälle rauhaan
Niin, niin helpottavaa
Tuuli on jo laantunut kokonaan
Niin, niin helpottavaa

Elokuu

Odotan
Minuutteja, sekunteja
Päiviä, tunteja
Ja se on sen arvoista

Odotan
Ensi viikkoon, ylihuomiseen
Elokuuhun,  kaukaiseen
Aika kuluu niin nopeasti

Odotus kai palkitaan, kaikki aikanaan
Yritän parhaani, lupasinhan jo onnistuvani

Odotus kai palkitaan, ei enää kauaakaan
Silloin voin kertoa, vaikka vosinhan ehkä nytkin

Enää vähän aikaa
Jaksan kai odottaa

Mutta tällä kertaa en luovuta
Ainakin yritän pysyä vahvana

Se, mitä sinä et koskaan ikinä tule tietämään

Se, mitä sinä et koskaan osannut odottaa
Se, mitä sinä et koskaan ottanut tosissasi
Se, mitä sinä et koskaan uskonut todeksi
Se, mitä sinä et koskaan voinut käsittää
Se, mitä sinä et koskaan halunnut ymmärtää
Se, mitä sinä et koskaan ikinä tule tietämään

Se syö minua
Päivä päivältä, enemmän ja enemmän
Sisältä ja ulkoa
Kaikkialta kaivertaa, koko ajan syvemmältä

Mutta ehkei sinun tarvitsekaan,
Ehkä olen täällä vielä huomennakin

Vain harvat ja valitut totuuden tietävät,
Mutta en sitä sinulle pystyisikään kertomaan

Totuuden tiedän

Katsot peiliin silmillä viattoman
Kuvajaisesi ei ole enää samanlainen
Sinä kyllä tiedät totuuden
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Sinä kyllä tiedät totuuden

Sanot sanoja suulla ihmisen
Sanasi kertovat enemmän kuin tekosi
Sinä et kerrokaan totuutta
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Sinä et kerrokaan totuutta

Teot kertovat sanoja enemmän
Tekosi ovat muuttaneet muita elämiä
Totuus käy niin helposti ilmi
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Totuus käy niin helposti ilmi

Viattomuus ei asukaan meissä
Luulin eilen vielä kaiken olevan niin hyvin
Älä pelkää, tiedän totuuden
Se mitä sinä ennen olit, mitä teit
Miksi luulen sen olevan jo mennyttä
Älä pelkää, tiedän totuuden

Hetki hetkeltä tajuan, kuinka hyviä ja ihania ystäviä mä omistankaan. Ne on aina tukena ja turvana silloin kun mulla on joku hätänä. Ne on aina kaikis vastoinkäymisis mun puoellani. Ne jos ketkä on mulle niin tärkeitä, etten edes löydä sanoja sille. Ne tekee aina kaikkensa mun eteen, ne ei ikinä oo jättäny mua pulaan. Ne aina jaksaa piristää mun päivääni sillon kun oon allapäin. Niitten kanssa mä voin olla oma itteni pelkäämättä yhtään, ne ei tuomitse mua olemukseni perusteella. Kiitos kaikki rakkaat että olette just tollasia ihania <3

Mutkikasta selittää, helppo ymmärtää

Mikä mikä mikä meni pieleen?
Miten tässä näin kävi, miksi et ole entisesi?
Olet muuttunut, en vain tiedä miksi
Onko vika sinussa, onko se minusta kiinni?
Kuka käskee, kuka tahtoo?
Kai sinä sen olet jo huomannut

Mikä mikä mikä tässä mättää?
Miten tässä näin kävi, miksi olet muuttunut?
Toivon kaiken olevan pian ennallaan
Miten tästä eteenpäin, mitä huomenna tapahtuu?
Kuka tietää, kuka kertoo?
Sitä emme voi tietää kumpikaan

Mikä mikä mikä on kenellekkin oikein?
Miksi toiset kärsivät vuokseni, miksen voi taistella itse?
Sanoisin suoraan, jos vain pystyisin
Miten meidän kaikkien käy, tuleeko muuriin repeämiä?
Kuka syyttää, kuka kärsii?
Luulisi meidän molempien jo tietävän

Hänen muistokseen

En halua sanoa mitään. Istun vain siinä hiljaisessa huoneessa, jossa en ikinä ole oikeasti edes viihtynyt. Haluaisin lähteä pois, mutten voi. Haluaisin vain antaa olla ja unohtaa, mutta joka keskiviikko kello kuudesta eteenpäin minun on pakko puhua kaikesta siitä, mitä en halua muistaa, kaikesta minkä toivon unohtavani. Tänään on taas keskiviikko, ja nyt minun on taas pakko puhua.
    - Laura? Oletko sinä tässä maailmassa enää? minulta kysytään.
    - Ai mitä? Joo, olen..., mutisen hiljaa vastaukseksi. Kyllähän minä täällä olen, vaikka Lottaa ei enää ole. Ei ole enää vähään aikaan ollut, eikä myöskään tule enää ikinä olemaankaan, ja minä tiedän sen kai ehkä jopa liiankin hyvin.
    - Laura, mikset sinä vastaa kysymykseeni? minulta kysytään.
    - En... En vaan koe tarpeelliseksi puhua aiheesta, haluan vain antaa olla ja unohtaa kaiken. Aloittaa elämäni alusta ilman, että minun tarvitsee koko ajan muistella maaliskuun kahdettakymmenettäneljättä päivää ihan koko ajan. Ikään kun se ei muutenkin tulisi aina väistämättä mieleeni, joka asiasta mitä teen, joka lauseesta minkä sanon, joka ajatuksesta mitä ajattelen..., minä sanon ja purskahdan itkuun.
    - Laura, tämä on ainoa keinosi päästä yli pikkusiskosi poismenosta. Me molemmat tiedämme, mitä olet joutunut käymään läpi ja mitä käyt parhaillasi läpi, ja siksi sinä olet täällä. Ota vastaan se apu mitä tarjotaan, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, minulle kerrotaan. Ei, mikään ei voi enää käätyä parhain päin, ei enää ilman Lottaa. Eikä kukaan tiedä, mitä minä käyn syvimmällä sisälläni läpi. En edes minä itse tiedä, tiedän vain että se jokin syö minua sisältäpäin, kalvaa sieluani ja hitaasti ja kivuliaasti se jokin tekee minusta vielä lopun.
    - Anteeksi, ei tämän ollut tarkoitus mennä näin, minä sanon aivan yhtäkkiä. En tosin tiedä miksi sanoin niin, sanoinpahan vain.
    - Ei, tämä on täysin normaalia. Läheisen ja eteenkin nuoren kuolema herättää ihmisessä aina ristiriitaisia tunteita, ja se on aivan normaalia, minulle vastataan. Samassa tajuan, miten naurettava ihminen minä oikeastaan olenkaan. Istun täällä itkemässä siskoni kuolemaa, asiaa jolle en voi tehdä mitään, vaikka tuolla ulkona minulla olisi vielä elämä elettävänä. Samassa pieni hymy nousee kasvoilleni.
    - Tiedätkö, tajusin juuri, ettei minun kannata tuhlata elämääni itkemällä neljän seinän sisällä, minä aloitan.
    - Tai siis onhan se ihan normaalia surra, mutta tosiasia on se, ettei menneitä voi muuttaa. Vaikka kuinka itkisin ja parkuisin ja viiltelisin yksin huoneessani, ei se enää herättäisi Lottaa henkiin. Miksi turhaan itkeä jotakin sellaista, mihin ei voi itse enää vaikuttaa? Tajusin, että minulla on vielä elämä elettävänäni, ja aion tehdä loppuun asti sen, mitä Lotta ei voinut koskaan tehdä, ihan vain hänen muistokseen, jossei muuten. Mitähän Lottakin sanoisi jos näkisi minun tällä tavoin tuhoamassa itse itseäni sisältä päin? minä mietin ääneen ylpeänä hymyillen.
    - Noniin, alathan sinä saamaan jutun juonesta kiinni. Mutta kello on jo paljon, pärjääthän yksin kotiisi asti kun on pimeääkin? minulta kysytään. Näin minulta kysytään joka keskiviikko, vaikkei ulkona edes olisi oikeasti pimeää.
    - Kyllä pärjään, minulla on kaikki hyvin, minä vastaan. Ja tällä kertaa minun ei edes tarvinnut valehdella, kun sanoin, että minulla on kaikki hyvin. Vaikka Lotta onkin nyt Taivaassa, niin minä olen täällä Maassa, ja minä aion ottaa siitä kaiken ilon irti, jossei muuten niin ihan vaan vaikka Lotan muistoksi. Annan itselleni uuden mahdollisuuden elää, jossei muuten niin ihan vain hänen muistokseen.

Ystävät

Juoksen pitkin märkiä katuja taivaan kaataessa vettä niskaani kuin ämpäristä. Tiet ovat liukkaita vedestä, ja muutaman kerran olen liukastua ja kaatua rähmälleni maahan, mutta en ehdi välittää moisesta. Nyt on vaan pakko päästä pakoon. En halua nähdä enää sitä paikkaa, niitä inhottavia kasvoja. Ei, en halua palata enää siihen samaan taloon, missä olen viimeset viisitoista vuotta asunut.
    Juoksen niin pitkään, että saavun parhaan ystäväni kotiovelle. Nyt voin vain toivoa ystäväni olevan edes kotosalla, sillä muuten olisin tullut tänne aivan turhaan. Koputan oveen kolmesti ja soitan ovikelloa. Meidän vuosia sitten keksimämme salakoodi. Kolme plus yksi.
    Paras ystäväni avaa onneksi oven.
    - Jenna? Mitä sä täällä tähän aikaan teet? paras ystäväni Laura kysyy minulta.
    - Sori, mun... täytyi... pois... en enää... jaksa... kohtaus... taas... en jaksa..., minä puuskutan vastaukseksi.
    - Tuu sisään, sähän oot ihan märkä! Ootsä juossu koko matkan tänne? Laura kysyy.
    - Joo... oon... Sori enkai herättäny ketää? kysyn hieman häpeissäni, kun tajuan kellon olevan kaksi yöllä.
    - Äh, ei tääl oo ketään kotona, noi on jossai konsertis noi porukat..., Laura kertoo minun jättäessäni märkää takkia naulakon tyhjään naulaan.
    - Haluutsä jotain kuivaa päälles ettet nyt vaankaan vilustu? Laura kysyy, muttei jaksa odottaa vastaustani, vaan rientää vaatekaapilleen hakemaan minulle kuivia vaatteita.
    - Kiitti, ei sun olis tarvinnu, sanon hänelle kun hengitykseni on hieman tasaantunut.
    - Äh, ei tosta mitää vaivaa mulle ole. Mutta mikäs sut tänne tuo tähän aikaan? Laura toistaa kysymyksensä, jonka minulta juuri hetki sitten kysyi.
    - Kotona taas meni yli hilseen...
    - Mitä tapahtui? Laura kysyy.
    - En vaan enää kestä sitä riitelyä ja viinaan määrää siellä...
    - Sävoit aina jäädä tänne jos haluut, ei noi siitä ihmeemmmin suuttuis tai mitää, Laura sanoo ja halaa minua.
    - Kiitos, saan sanotuksi, ja itken taas. Tällä kertaa en itke ahdistustani, vaan sitä, kunka ihanan parhaan ystävän olen saanut, paras lahja ikinä!

Vaikka talvi on

Mitä pienestä pakkasesta
Kun on mieli täynnä lämpöä
Ei ole kylmä, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä pimeydestä
Kun valo täyttää maan
Ei ole yö, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä hiutaleesta
Kun hohtaa hanki puhtaana
Ei ole märkää, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä jäästä
Kun tanssija kaunis hypähtelee
Ei ole liukas, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä kyyneleestä
Kun hymy valtaa kasvot
Ei ole suru, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä epäonnesta
Kun onni piilee pilvien lomassa
Ei ole onnetonta, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä valosta
Kun pimeys on jo poissa
Ei ole turhaa, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä onnesta
Kun varjot eivät enää saarra
Ei ole suruja, ei
Vaikka talvi on

Mitä pienestä talvesta
Kun sen timantit ovat ikuisia
Ei ole kestävää, ei
Vaikka talvi on

Ei se ollu sun syys

Sade ropisee vasten ikkunalasia minun kävellessäni istumaan vakiopaikalleni ikkunalaudalle. Katselen ikkunasta, kuinka isä kävelee ulos ovesta pois pihalta, ja lopulta ulos pihaportista. Miksi tämän kaiken oli määrä päättyä näin?
    Kuulen koputusta huoneeni ovelta, ja pian isosiskoni astuu huoneeseen sisälle. Kasvoni ovat vieläkin kaikista itketyistä kyyneleistä märät ja turvonneet.
    - Mä tiesin että sä olisit täällä, siskoni aloittaa ja kävelee luokseni.
    - Se oli mun syytä vai mitä? kysyn itkuisella äänellä siskoltani.
    - Äh, älä nyt hassuja puhu, ei se tietenkään ollu sun syytäs! Miks ihmeessä olis ollu? siskoni kysyy minulta.
    - Sä et ehkä tienny, mutta äiti ja isä riiteli pääasiassa mun kasvatuksestani ja haukkui toisiaan aina silloin ku mä olin tehny jotain väärää. Että kyllä se ainakin osin mun syyni on, minä kerron siskolleni.
    - Hei arvaas mitä? Äiti ja isä riitelivät tosta jo silloin kun mä olin sun ikänen, ne riiteli mun kasvatuksesta. Että ei niitten ero ole sun syytäs, niillä on ihan jotain muita syitä miksei ne enää tullukaan toimeen, siskoni kertoo minulle.
    - Mut miks ne sit eros? kysyn katse ikkunassa. Oikeastaan en tiedä, että haluanko edes tietää, mutta kysymys vain tuli ulos suustani sen enempää ajattelematta.
    - Itse asiassa mäkään en sitä kunnolla tiedä. Mä tiedän vaan, että ei se kummastakaan meistä johtunut, ei kumpikaan niistä olis voinu tehä sitä meille. Turhaan sä taas itseäs kaikesta syytät, siskoni sanoo minulle.
    - Hah, niinhän te kaikki väitätte, ihan vaan etten pahentais tilannetta entisestään, minä tuhahdan.
    - Noh, älä sitte usko kun et kerran halua, siskoni naurahtaa.
    - Mä en ymmärrä miten sä voit edes hymyillä, totean hänelle.
    - Hmm, aika helposti se näyttää onnistuvan. Ajattele, meijän ei enää tarvii kuunnella sitä hirveetä huutoa täällä, jollei äiti nyt repäse jostain jotai uutta miestä ja riitele sit sen kanssa, siskoni toteaa.
    - Totta toikin kai on, mutta miten mikään voi enää jatkua kun täällä ei ole enää mikään ennallaan? pohdin.
    - Helposti. Tuu, me molemmat tarvitaan nyt kyllä jotain muuta ajateltavaa, siskoni toteaa.
    - Joo, oikeassa oot. Mennään ajelulle, ajetaan Helsinkiin asti, minä ehdotan.
    - Joo mennään, siskoni sanoo. Ja tuossa tuokiossa istumme molemmat autossa musiikit kunnolla soiden ja molemmilla kokikset kourassa.